I never let them hurt you, I promise.

 

1.

 

Mä en kestäisi enää kauan. Ne tuolla sisällä huutaa mulle koko ajan. Paiskasin oven voimalla kiinni perässäni ja lähdin kävelemään. En todellakaan tiedä minne jalkani veivät minua, mutta samapa tuo, parempi varmasti sielläkin kuin kotona katsomassa kun kaikki vain ihastelevat Mikeyn tyttöystävää jonka hän oli tuonut kotiimme. En kestänyt sitä kun ne vain siellä muhinoivat milloin missäkin. Miksi joillain kävi joskus tuuriakin? Mä en ole vieläkään saanut edes herätettyä oman ihastukseni huomiota. Mikä ihmeen ihastus? Hän on mulle pakkomielle. Rakkauden kohde. Tämän kylmän maailman valopilkku. Frank. Joo, Frank on jätkä, tosi söpö sellanen. Oikeestaan ihan syötävän suloinen. Ja tosi lahjakas soittaa kitaraa. Oi, kun se ottaa sen Pansy-kitaran käsiinsä ja alkaa soittaa, sitä ei hillitse enää mikään. Onkohan se aina samanlainen peto? Voin vaan kuvitella, kun Frank kietoo sen tatuoidut kätensä mun ympärille ja painaa huulensa mun huulia vasten...

"Gee hei, lopeta toi haaveilu, mulla on sulle asiaa!" Mikey herätteli mua lähes lahoilta rappusilta jonne olin näköjään unohtunut haaveilemaan. Eivätpä jalkani näköjään kauaksi kantaneetkaan.

"Niin mitä?!?" tiuskaisin takaisin. Kukaan ei häiritsisi mua kun haaveilen omasta pikku Frankiestani.

"Miten nyt sanoisin tämän… Elena on tuota noin… Niin että… Elena siis…" Veljeni selitteli siinä ja pyöritteli vaivaantuneena sormiaan. "Elena on… Kuollut."
Katsoin Mikeytä suoraan hänen kostuneisiin ruskeisiin silmiinsä, jotka silmälasit kuitenkin peittivät. En jäänyt kyselemään, oliko se totta, sillä hän ei laskisi tällaisesta asiasta leikkiä. Hain laukkuni sisältä ja lähdin kävelemään puistoa kohti pitkin kapeaa sorapolkua, jonka molemmin puolin oli kelta- ja punalehtisiä puita sekä runsaasti apiloita.

 

Saavuin puistoon kun aurinko oli jo pikkuhiljaa laskemassa ja muuttumassa kauniin oranssiksi. Pikkulapset juoksentelivat ympäriinsä, lennättivät leijoja ja leikkivät ikäistensä kaverien kanssa. Muutamia teinijengejäkin siellä notkui polttamassa röökiä salaa vanhemmiltaan, ja muutamia vanhempia ihmisiä istui penkeillä käsi kädessä kuhertelemassa. Taas koin sen vääryyden tunteen, että miksi he saavat jonkun ketä rakastavat mutta minä en. En kestänyt enää miettiä sitä, joten kaivoin luonnoslehtiöni esiin ja aloin piirtelemään syksyistä maisemaa, jossa vampyyri vaanii puun takana viatonta tyttöä. Pidin todellakin vampyyrien piirtämisestä, ne ovat todellakin kiinnostavia olentoja. Toivoisin välillä itsekin olevani samanlainen, edes jotenkin kiinnostava. Kenen mielestä muka mustiin pukeutuva Iron Maidenia kuunteleva ja huumeita ja alkoholia käyttävä jätkä voisi olla millään tavalla kiinnostava, ainakaan juuri isoäitinsä menetettyä. Taas se sama tunne tuli, en kestänytkään ajatella, että Elenaa ei enää olisi. Hän opetti minulle kaiken, piirtämisen, laulamisen, esiintymisen, ja nyt hän olisi ikuisesti poissa. Kaikki menevät pois, ja jättävät minut yksin kylmään maailmaan. Kunnes itsekin jättäisin tämän kylmän maailman, mikä oli kyllä muutama kertaa käynytkin mielessäni jo, mutta en sitten ollut kehdannut. Miksiköhän? Ehkä joku käski minun yrittää uudestaan. Tosin miksi, koska kaikki toivo oli jo mennyttä. Luulisin ainakin niin.

Ilta alkoi jo hämärtää, ja olin varmaan jo muutamaan kertaan ehtinyt jo torkahtaa, mutten voinut liikkua tästä mihinkään. Olin liian murtunut. Puista putoilevat kirjavat lehdet toivat mieleeni epätoivon kyyneleet, joita silmänurkistani oli jo hyvän aikaa valunutkin. Taas uusi suolainen pisara. Ja taas. Aina vain uudelleen. Kukaan tuskin edes välittäisi, olin vain se New Jerseyn psykopaatti, jota kukaan ei huomannut.

Tunsin, kun joku istuutui puiston penkille viereeni ja laski käsivartensa olalleni ja kysyi ujolla äänellä

"Onko sulla kaikki kunnossa?"

 

2.

 

En halunnut katsoa, kuka se olisi. Kukaan ei voisi parantaa enää kamalaa oloani.

"No älä sure…" ystävällinen ääni jatkoi. Puhuja taisi olla poika. En voi olla aivan varma, sillä olin pitkin iltaa popsinut kaikenlaisia pillereitä mitä laukusta löytyi. Ja niitähän laukkuni täynnä olikin.

"Kerro nyt mistä mättää…" se puhui taas. "En mä naura sulle." Aloin menettää hermoni tuon utelijan kanssa. Mitä sille mun ongelmat kuuluu. Enhän mä edes tunne sitä.

"No, ei sun oo tietenkään pakko kertoo jos et haluu." poika sanoi ja oli noustakseen.

"Luultavasti et itekkää olis erikoisen hilpeä jos sun isoäitisi kuka oli sulle lähes kaikki ilo sun elämässäs, kuolis pois!" huusin ja tajusin, kelle olin huutanut… En voinut hyväksyä sitä, että olisin… Olisin huutanut Frankille. Näin kun se lähti vähän loukkaantuneena kävelemään poispäin. Miten saatoin olla niin ilkeä?

"Hei, tuu takaisin, ei ollut tarkoitus raivota sulle!" huusin sen perään, ja hän kääntyi katsomaan mua. Se katso mua suoraan silmiin. Meinasin pyörtyä. Frankilla oli niin herkullisen ruskeet silmät, mitä en ennen ollut tajunnutkaan. Se tuli takasin mun luo, ja istui viereeni.

"Joo, no sori kun tulin utelemaan, mutta on vaan niin kauhee nähdä ku joku kärsii." se selitti mulle. Mä lämpenin heti. En koskaan ennen ollu puhunut sen kanssa, ja kun se vielä ajatteli noin sulosesti. Mutta se kuitenkin nousi ylös penkiltä ja kertoi menevänsä kotiin ja hyvästeli mut. Mä olisin halunnut sanoo sille vielä niin monta asiaa. Sen, kuinka mä vakoilin sitä aina salaa, missä se sitten ikinä liikkuikaan. Kuinka mä salakuuntelin sitä aina sen ikkunan alla, kun se istui omassa sotkuisessa huoneessaan soittamassa upeita kitarariffejä. Ja ennen kaikkea siitä, kuinka rakastunut mä olin siihen. Ei se vaan vois koskaan ymmärtää…

  Nousin itsekin penkiltä, koska en jaksanut enää vain istua ja katsella auringonlaskua, joka oli mennyt ohi jo pari tuntia sitten. Lähdin kävelemään ilman pienintäkään halua lähteä. Laahustin taas sitä samaa kapeaa sorapolkua pitkin, jonka varrella olivat kaikki ne syksyisen väriset puut. Tuntui kuitenkin jollain tapaa oudolta kävellä niin pimeässä, kun vain tähdet ja lähes täysikuu vain valaisivat matkaani. Jatkoin silti matkaani. Jatkoin siitä huolimatta, vaikka joku seurasikin minua. Ei, tällä kertaa "häirikkö" ei ollut Frank. Tää tyyppi oli paljon pidempi ja laihempi. No tosin, täällä New Jerseyssä nyt on ties mitä hämärää porukkaa. Olihan se silti aika aavemaista kun joku tuli koko ajan perässä. Halusin päästä siitä eroon joten pysähdyin sitomaan kengän nauhaani, mutta se tyyppikin pysähtyi noin metrin päähän musta. Loppumatkan juoksin, ja vaikka kuntoni olikin jo loppua kesken, jatkoin matkaani silti. Ja silti kuitenkin kotiin olisi ihan kauheen vaikeaa mennä, koska kuitenkin kaikki siellä vain raivoaisivat missä olen ollut. Eivät ne ymmärrä mitään mun elämästä. Ei ne uskoisi, jos sanon että joku hyypiö seurasi mua. Ei hyväksy huumeiden käyttöä ja ryyppäämistä. Ne ei ymmärrä siitä mitään, mitä Elena merkitsi, tai ainakaan siitä miten tuskallista on olla rakastunut kun toinen ei edes huomaa.

 

Kotona oli ilmeisesti varsin masentunut tunnelma, äitini tietysti suri omaa äitiään, ja isäni istui sohvalla lohduttamassa sitä. Mikeykin oli saanut sen Aliciansa häädettyä, ainakin päättelin niin, koska Mikey istui yksin keittiön pöydän ääressä Pepsi Max tölkki kädessään. Menin juttelemaan, kai sekin jostain lohtua tarvitsisi.

"Hei, onks sulla kaikki iha okei?" menin kysymään, ja sillä samalla sekunnilla tiesin, että se oli varsin tyhmästi kysytty. Kukapa olisi ihan okei sukulaisensa kuoleman jälkeen?

"Joo…" Mikey sanoi esittäen urheaa, mutta huomasin sen äänen pettävän. "Tai oikeestaan mikään ei oo okei" se lisäsi. Yritin olla sille rohkaiseva, ja taputin sitä hellästi selkään, ja lupasin et kyllä me tästä viel selvitään. Mistäköhän mä tollaistakin sain päähäni?

  Nousin keittiön pöydän äärestä mennäkseni nukkumaan. Nappasin jääkaapistamme limutölkin, että saisin kaikki uni- ja masennuslääkkeet alas, ja lähdin kävelemään sotkuista huonettani kohti. Pöydällä lojui kasa piirustuksia, muutamia sivuja sarjakuvasta jota olin alkanut piirtämään ja jotain koriste-esineitä.

  Lösähdin sängylleni ja nappasin yöpöydällä olevasta korista pilleripurkin. Nappasin muutama pilleriä käteeni ja nielin ne. Ja sitten hiilihappoista Colaa päälle. No, ei se olo kyllä siitä helpottunut, yritin nukahtaa, mutta en saanut unta. Kierin vain yksinäni ympäri sänkyä ja mietin kaikkea. Miksi kaikki tapahtui juuri tänään? En todellakaan halunnut miettiä tätä kaikkea. Jos nappaisin pistoolin käteeni, yksi laukaus riittäisi, ja ei tarvitsisi enää koskaan kärsiä. Ei tarvitsisi enää koskaan kestää unettomuutta ja yksinäisyyttä. Ei enää koskaan näkisi Frankieta. Se oli liian iso hinta. En voisi pamauttaa päähäni pistoolilla. Vaikka toivo onkin menetetty. Piti vain yrittää. Se selittää miksi mä oon vieläkin täällä.

  En halunnut miettiä enempää. Nappasin unettomuuspilleri purkin ja nappasin niitä aika reilun annoksen ja taas Colaa päälle. Hetken kuluttua päässäni vain viirasi, ja alkoi oksettaa. Aioin lähteä ikkunalle oksentamaan, mutta en päässyt sinnekään asti. Painovoima veti mua alaspäin. Kaaduin huoneeni lattialle. Näin vielä kerran kattolamppuni ja hämähäkin verkot katossa ennen kuin silmäni painuivat kiinni.

 

3.

 

Hei, täällä on nyt Mikey, se Gerardin pikkuveli, kun Gee on nyt sairaalassa. Ne siellä totesi, että se oli vetänyt aika reilun annostuksen lääkkeitä, ja että jos sitä ei olis melkein heti löydetty, se olisi varmaa jo kuollu. Joku poika soitti meidän kotipuhelimeen ja selitti niin itkuisena, hyvä kun sai ees selvää, et Gee olis löytynyt jostain meidän kämpän läheiseltä soratieltä. Mä en kyllä tiedä, mitä se siellä tekis joskus puolilta öin, ja kyl siitä tulee kauhee tivaaminen heti kun nyt vaan ensin heräis. Mä en enää ymmärrä tota, mitä se nyt yrittää. Mä olen löytänyt sen huoneesta aika useaankin kertaan verisen veitsen, jotain pillereitä ja kerran sen pöydän laatikossa oli ase. Tiiän, etten saisi tonkia, mut oon nii huolissani mun isoveljestä, onhan se mun paras kaverikin. En ole vanhemmille tai kelleen paitsi mun psykiatrille kertonu, jos vanhemmat tietäis, ne saisi hepulit. Niin kuin ne nyt saakin, kun lääkärit kertoo niille koko totuuden. O-ou…

 

Lähdin pois sairaalalta, ei se Geen tila yhtään paremmaksi menisi vaikka kuinka vahtisin. Näpyttelin kännykkääni paikallisen taksin numeron ja jäin odottelemaan. Odotellessa ehti jo sadekin tulla, ja olin jo muutaman minuutin kuluttua aivan litimärkä, kun en sairaalaan kehdannut mennä odottelemaan, ja minkäänlaista katostahan ei ollut.

  Onneksi taksi tuli kuitenkin pian. Kuski mutisi varsin kuuluvalla äänellä itsekseen jotain sen tapaista, että ihmiset jolla on märkiä vaatteita, voivat saman tien painua hevon kuuseen kastelemasta hänen uuden autonsa nahkapenkkejä. Mutta en välittänyt. Katsoin vain ikkunasta, kun vaaleanharmaa sairaalarakennus jäi taakse, ja maisemat muuttuivat, ensin korkeita, ainakin kymmenkerroksisia kerrostaloja, sitten pienempiä omakotitaloja ja metsää, maatiloja, ja taas omakotitaloja pienessä taajamakylässä.

  Kun viimein matkani oli ohi, maksoin kuskille, ja jätin sitten ylimääräistä juomarahaakin, niin ei tarvinnut enää äristä mulle. Vaikka ihan sama, mitä muut ajattelee musta. Tallustelin reippaasti kotiovelle vieläkin vähän tihkuttaessa. Tungin avaimen lukkoon ja avasin oven, ja juuri kun olin vasta takkia laittamassa naulakkoon, puhelin jo soikin. Juoksin nopeasti vastaamaan, tai no tuskin sitä voi ihan juoksemiseksi sanoa, hypin lattialla lojuvien tavaroiden yli niin nopeasti kuin vain pystyin. Nappasin luurin korvaani.

"Mikey Way." vastasin puhelimeen reippaasti.

"Moi Mikey." poika mumisi mulle ikään kuin itkua pidätellen.

"Saankos kysyä, kenen kanssa puhun?" kysyin ja yritin olla jotenkin huvittava. Ei kyllä oikein vakuuttanut luurin toisessa päässä olevaa sillä hän vain jatkoi muminaansa

"F-Frank Iero." Frankiksi itseään kutsuva poika änkytti mulle. "Oon Gerardin vai mikä se nyt oli… No kumminkin sen kaveri… Voisiks pyytää sitä puhelimeen vai onko se sielää sairaalassa vieläkin?" Frank jatkoi.

"Joo, se on sairaalassa, aika huonossa jamassahan se oli tänään kun kävin sitä katsomassa aamulla…" selitin ja ihmettelin, että veljellänihän oli kaveri, eikä se mulle ole kertonut mitään.

"Jaa. Mä vain ajattelin että… Näin sen silloin puistossa tosi surullisena nii jos sillä olis nyt parempi olo jo?" se uteli vielä pieni toivonvire äänessään. Milloin Gee muka olisi puistossa ollut viimeksi?

"No aika paskassa jamassa se on ollut isoäitinsä kuoleman jälkeen…" kerroin sille pojalle ja ihmettelin, että kuka hän edes oli. Ei nimi Frank Iero sanonut mulle mitään.

"Ok" Frank sanoi, ja nyt kuulin kun se varmaan särkyi siellä luurin toisessa päässä "No, ei mulla muuta, kun meet seuraavan kerran kattomaan sitä sun veljeäs, kerro multa terveisiä…" se lisäsi vielä.

"Joo, kerron." ja vielä ennen kuin suljin puhelimen, lisäsin "Kyllä se kohta toipuu." ja katkaisin puhelun.

  Kuka on siis tämä Frank Iero? En todellakaan ollut kuullutkaan koko tyypistä aiemmin. No, eihän se varmaan mulle kuulu. Mutta entä jos se oli se, kuka myy Geelle niitä huumeita? Tosin, en usko että noin "herkkä" poika mitään sellaisia harrastaisi. Tosin, jos, niin tappaisin hänet, kunhan saisin hänet käsiini. Pelästyin kun ajattelin noin pelottavasti, mutta olin oikeasti huolissani veljestäni. Niinpä mun oli pakko selvittää, kuka tää Frank on. Kävelin olohuoneen läpi ja siitä Geen huoneeseen, ja aloin taas tonkia sen lipastoja. Tiesin, ettei Gee kirjoita päiväkirjaa, mutta hän usein kirjoittaa ja piirtää, se on hänen tapa näyttää tunteensa. Tongin aikani laatikoita, mutta en löytänyt mitään hyödyllistä. Kunnes…

  Lattialla, aivan ikkunan edessä oli oksennusta, no, se ei ole vielä veljeni tapauksessa mitenkään erikoisen outoa, mutta lattialla oli myöskin lappu. Ei, se ei ollut Gerardin käsialaa. Lapussa luki siistillä tekstillä:


And if the sun comes up will it tear the skin right off our bones
And then as razor sharp white teeth rip out our necks I saw you there…

 

4.

 

Jaahas, Mikey jatkoi tämän tarinan kanssa, kun olin tuolla sairaalassa. Eli tässä on nyt siis taas Gerard.

  Mua sattui ihan vitusti joka paikkaan, päätä särki, oksetti ja oli jotenkin vajaa olo. Lääkärit vaan saarnas, ettei saa vetää liian paljoa lääkkeitä. Ihan niin kuin välittäisin. Mikey oli tullut kertomaan, että Frank oli soittanut ja lähettänyt terkkuja. Miten se nyt yhtäkkiä on tajunnut, että oon kiinnostunut siitä, vaikken ole sanonut sille mitään? On se vain aika tyyppi…

  Mikey tuli auttamaan mut ylös siitä sairaalan sängyltä. Hän otti musta tukevan otteen heti kun huomasi, etten tahtonut pysyä kunnolla pystyssä. Se kävelytti mut ulos sieltä huoneesta, jossa hoitajat katselivat varsin murhaavasti. Ajattelivat että kuitenkin repsahdan heti uudestaan huumeiden yliannostukseen. Katsoin niitä takaisin vielä murhaavammin, ja johan alkoivat kummasti kaikki kaivelemaan taskujaan, tai rupattelemaan toisten lääkärien kanssa. Veljeni yritti hillitä mua, mutta täysi mahdottomuushan se oli, niin kuin se hyvin itsekin tiesi sen. Kaikki vanhukset, ketkä odottivat saavansa hoitoa, katsoivat mua varsin peloissaan. En kai mä nyt niin pelottava ollut? Se saattoi mut ulos sairaalasta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Mun silmiä alkoi särkemään niin kirkas valo. Vedin tupsun pitkiä etuhiuksia naamalleni etten sokaistuisi täysin. Mikey oli ilmeisesti tilannut jo taksin, kun se niin nopeesti siihen pihalle ilmestyi. Istuin takapenkille kun Mikey jäi selittämään kuskille minne pitäisi ajaa. Vilkaisin itseäni taksin peruutuspeilistä, ja ymmärsin niiden vanhuksien paniikin. Silmäni punoittivat ja kajaalit olivat valuneet tummien silmänympäryksieni päälle. Naamassani oli verta ja nahkatakkini oli oksennuksessa. Nousin hieman nähdäkseni, olisiko vielä jokin hullusti, kun huomioni kiinnittyi hillittömään kipuun, joka kouraisi koko ruumistani. En halunnut alkaa huutamaan taksissa, vaikka kipu vain yltyi ja yltyi. Olisiko tämäkin vain "joku lievä sivuvaikutus" masennus- ja unilääkkeiden yliannostuksesta? Tärisin. Kukaan ei huomannut kuitenkaan mitään. Luulisin ainakin niin.

  Onneksi matka loppuikin jo pian, sillä tahdoin päästä heti huoneeseeni lepäämään. Kyllä, vaikka olin vain levännyt sairaalassa, tahdoin levätä. Kipu jatkui vieläkin, ja vielä pahempana. Laahustin sisälle, ja vaikka meinasin kaatua jo ruusupensaaseen, jatkoin reippaasti matkaa kohti ovea, yksin. Taas kirpaisi. Auts. Avasin oven ja laahustin suorinta tietä huoneeseeni. En ottanut edes takkia pois ennen kuin kaaduin jo sängylleni. Suljin silmäni. Tarkoitukseni ei ollut nukahtaa, mutta nukahdin silti.

 

Heräsin. Nousin sängystä katsomaan kelloa. Se väitti, että nyt olis suunnilleen keskiyö. Ulkonakin oli pimeää. Nousin lähteäkseni keittiöön hakemaan jotain juomista ja särkylääkettä. Ulkona ikkunani takana koputti kuitenkin joku. Katsoin ikkunasta, eikä siellä näkynyt ketää. Ja kun käännyin ovelle päin, sen jonku varjo heilahti huoneeni läpi. Mitä tää oli olevinaan? Suustani pääsi vaimentunut huuto, vaikken edes suunnitellut huutavani. Pyörin ympäri huonetta tutkien mikä täällä olis menossa. Ketään ei kuitenkaan näkyny. Avasin varovasti huoneeni oven ja kävelin olohuoneen läpi. Vanhempani olivat nukahtaneet sohvalle ja telkkari näytti ittekseen ostoskanavaa. Menin keittiöön jääkaapin luokse. En vieläkään ollut huomannut mitää erikoisen epänormaalia. Otin lasillisen tuoremehua ja palasin takaisin huoneeseeni pimeän talon läpi. Juuri kun pääsin takaisin, se hillitön kipu vihlaisi taas. Juuri kun olin ehtinyt jo luulla että se olisi mennyt ohi. Ja sit se sama jonkun varjo seikkaili ympäri huonetta. Ei hemmetti, mä en kestä enää tätä. Nielaisin päänsärkylääkkeen ja hyppäsin ikkunasta ulos. Nyt tarvitsisin jotain, että saisin muuta mietittävää kuin ton kummittelevan huoneen. Niinpä lähdin suunnistamaan baaria kohti.

 

Saavuin samaan tuttuun baarin, jossa olin useinkin oleillut. Eihän mulla siellä mitään kavereita oo koskaan ollut, mutta saa edes päänsä parista tuopista kunnolla sekaisin. Istahdin tiskin ääreen ja tilasin myyjältä tuopin olutta. Odotellessani kaivoin tupakan taskustani ja aloin sitä polttelemaan. Vanhahko mies, paikan omistaja ja baarimikko, ojensi mulle kuohuvan tuopin ja juuri kun olin maistamassa, joku tuli mulle juttelemaan. Ja tunnistin hänet heti.

"Moi… Pääsit pois sielt sairaalasta?" Frank kysyi melko itsevarmasti. Se viimekertainen ujous oli hävinnyt jonnekin.

"No miltäs näyttää." sanoin sille, ja tajusin kuulostaneeni vähän liian tylyltä.

"Oookkei." se sanoi ja tilasi itselleenkin oluen. Ei tainnut olla ihan ensimmäinen olut tänä yönä, päättelin sen itsevarmuudesta ja vähän epäselvästä puheesta. En oikein tiennyt mistä puhua Frankille, ei sitä nyt voisi päin naamaa sanoa rakastavansa toista, jota ei edes kunnolla tunne.

"Mikey sanoi, et sä olit soittanu mulle. Kertoi sult terkkui." avasin suuni, koska hiljaisuus oli jotenkin niin noloa, ainakin sen jälkeen kun Mikey kerto et toi Frank oli pelastanu mun hengen kun se oli ambulanssin tilannut.

"Joo, mä sain numeron numeropalvelusta… Mä vaan ajattelin, ku sä oot oikeestaan eka ihminen, kuka on mulle ollu ees hetken aikaa ystävällinen. Nii kai se sitten on iha okei pelastaa sun elämäs…" Frank selitti ja huomasin, kuinka hänen ruskeat silmänsä kostuivat hieman. Se oli tavallaan aika söpöäkin.

"Juu no kiitos!" kiitin sitä ja hymyilin sille. Se vastasi mun hymyyn ja meinasin saada jonkun kohtauksen. Kukaan ei oikeestaan ole koskaan hymyillyt mulle. Ainakaan noin vilpittömästi kuin Frank. Me ei puhuttu mitään vähään aikaan. Hiljaisuus merkitsi toisaalta tällä hetkellä enemmän kuin sanat. Kun hiljaisuus oli jatkumassa kolmatta minuuttia, Frank avasi jälleen suunsa.

"Haluisiks olla mun kaveri? Kukaan ei oo koskaan jaksanu mua muutamaa minuuttia kauempaa…"

"Joo, ei mullakaan ton Mikeyn lisäksi muit kavereita oo, eikä sitä oikeestaa lasketa, ku se on mun pikkuveli." vastasin sille, ja hymyilin taas. Mä en oikeestaan osaa edes kuvitella, miten pelottavalta mun hymy näyttää, kun en ollut ehtinyt edes putsata vieläkään niitä kajaalin tuhruja silmistäni.

  Muutaman tuopin jälkeen aloin harkitsemaan lähtöä. Sanoin sen Frankille ja se seurasi mua ulos. Lähdin kävelemään kotiani kohti.

"Joo, meidän pitää vissii mennä eri matkaa, kun mä asun tuol toises suunnas…" Se selitti mulle ja osoitti ilmeisesti mihin se olisi menossa. Kävelin Frankin luo.

"Noh, sitten me mennään erimatkaa." sanoin sille, ja se lähti kävelemään pois. Juoksin sitten kuitenkin vielä sen perään, ja hetkeäkään miettimättä halasin sitä.

"Sä oot kiva kaveri." kuiskasin sen korvaan.

"Niin säkin." se sanoi ja vastas mun halaukseen. Mulla oli niin onnellinen olo. En olisi halunnut päästää irti, mutta Frank sanoi, että sen pitäisi lähteä. Niin se lähtikin, mutta vielä kerran, juuri ennen kuin katosi näkyvistä, se vilkutti mulle ja hymyili. Mä vilkutin sille takaisin ja mun naamalla oli varmaan aika typerän näköinen virnistys. Käännyin itsekin kävelemään kotiin. Hetken kuluttua nurkan takaa eteeni hypähti joku tyyppi. En nähnyt sen kasvoja, koska oli jo niin pimeää.

"Taisi olla aika mukava ilta?"

 

5.

 

Olin aivan paniikissa. Miksi kaikki tää tapahtuu mulle? Olin niin kuin en olisi huomannutkaan, kiersin vain tän tyypin. Se kuitenkin tuli eteeni takaisin ja esti matkani eteenpäin.

"Ei olla oikein juttutuulella vai?" se uteli multa jäisellä, narisevalla äänellä. Mulla tuli kylmät väreet pitkin selkää. Katsahdin levottomasti ympärilleni. Ja jälleen, hetkeäkään miettimättä lähdin juoksemaan karkuun. Juoksin niin, että en edes uskonut enää juoksevani. Tuntui pikemminkin, että olisin lentänyt. Ja totta tosiaan, se joku ihme tyyppi oli napannut mua kädestä, ja se lensi aika hyvinkin maanpinnan yläpuolella, se piti mua kädestä kiinni, ja mä vain juuri ja juuri yletyin juoksemaan. Se nousi vaan korkeemmalle, kunnes olin kokonaan sen käden varassa ilmassa. Me noustiin vaan korkeemmalle ja korkeemmalle. Näin kaikki katuvalot vain pieninä pisteinä, autot muistuttivat lähinnä pikkuautoja joilla mä ja Mikey leikittiin pieninä. Talotkin olivat muuttuneet aivan pikkiriikkisiksi. Sitten se tyyppi päästi mun kädestä irti…

 

Sitten heräsin. Makasin pihallamme olevassa ruusupuskassa, ja piikit pistelivät käsivarsiani, selkääni, niskaani, joka ikistä paikkaani. Juuri kun olin tajunnut, että olin todellakin pihalla. Mikey tuli mun eteeni hiukset pystyssä ja vaatteetkin olivat aivan miten sattuu hänen yllään.

"Ai sä heräsit." se tuumasi, ihan niin kuin en muka itse olisi tajunnut. En kehdannut kysyy, mitä mä tääl ruusupensaassa teen. Odotin vain, että Mikey selittäs mulle.

"Joo, joku aika lyhyt kauluspaitaan ja pillifarkkuihin pukeutunu heppu soitti illal meidän kotipuhelimeen. Vissiin se mikä se nyt oli…" veljeni selitti ja jäi pohtimaan pojan nimeä.

"Frankiako meinaat?" kysyin, ja arvasin, että sen oli pakko olla Frank.

"Joo, se se oli. Nii, se soitti meidän kotipuhelimeen ja ilmotti et sä olisit sammunu parinsadan metrin päähän baarista. Olit ilmeisesti ollu vähä ryyppäämässä." se alkoi kiusoittelemaan mua, mutta vaikeni kun katsoin sitä murhaavasti. "Joo, mutta siis kuka se Frank oikeen on? Se on pelastanu sun elämäs jo kahesti, enkä ees oikeestaan tiedä kuka se on…" se lisäsi typerän utelias ilme naamallaan.

"Noooh…" vastasin ja pohdin tarkasti, pitäisikö mun kertoa todellisista tunteistani Frankii kohtaan. "Se on mun kaveri, se tuli kerran juttelee mulle kun mulla oli masennus ja sit se tuli siellä baaris juttelee mulle." selitin Mikeylle totuuden, vähän vain jätin "likaisimpia" tosiasioita mainitsematta.

"Pääseeks se sinne baariinkin sisään? Se vaan näytti vähän… nuorelta täysi-ikäseks…" Mikey alkoi tivaamaan. Mitä se sille kuuluisi? Joka tapauksessa, piti etsiä Frank käsiini, että voisin jälleen kiittää häntä. Lähdin heti juoksemaan. En tiedä, minne, koska en ollut sopinut mitää tapaamista sen kanssa. Ja en yhtään tiennyt, missä se tykkää hengailla. Mutta olin kuullu kun se yks päivä tässä puhui puhelimessa jollekki jotain, että se olisi töissä täs jossain huoltsikal keskustassa. Menin sitten kävelee sinnepäin, jos se Frankie vaikka olisi siellä.

 

Saavuin sinne nuhruiselle huoltoasemalle. En ainakaan ensivilauksella nähnyt Frankia. Nappasin sanomalehti telineestä uusimman paikallislehden ja selailin sitä. Sen hetkinen myyjä katsoi vähän tuimasti mua, mutta hällä väliä, en aikoisi maksaa siltikään. Luin ensin tietysti sarjakuvat, mun toisen intohimoni heti Frankin jälkeen. Selailin lehteä, kunnes vastaani osui kuolinilmoitus. En mä niitä koskaan lue, mutta se osui mun silmään niin… Vahvasti.

 

Elena Lee Rush on kuollut. Hänen hautajaisensa ovat tämän viikon sunnuntaina. Kaikki sukulaiset ovat tervetulleita.

 

Noi sanat jäi kaikumaan mun päähän. Nakkasin lehden viereiseen pöytään ja jäin tuijottamaan ikkunasta ulos. Menin tilaamaan itselleni tällä kertaa Cokiksen, en halunnut sammua taas jonnekkin tien poskeen. Olin ajanut itteni jo ihan tarpeeks paskaan jamaan. Kävelin takaisin pöytääni, ja juuri kun sain puolen litran lasipullon kohotettua huulilleni, Frank säikäytti mut.

"Hei kamuseni!" se huikkasi mun selän takaa. Onnistuin säpsähtäessäni kaatamaan noin kolmanneksen pullon sisällöstä kuluneelle nahkatakilleni. Frank pyyteli anteeksi.

"Ei sun vaikuta siinä anteeksi pyydellä, vaan mun. Aina oon jossain onnistunu olemaan suunnilleen kuoleman partaalla ja sit sä tuut pelastaa mut." selittelin sille ja yritin pyyhkiä takkiani. "Istu toki mun seuraan?" ehdotin ja Frank istuutui mua vastapäätä. Pitkän aikaa me vaan silmäiltiin vaivihkaa toisiamme, kunnes Frank oli taas se kuka avasi suunsa.

"No… Mä nyt haluun vaan pelastaa mun ainoon kaverin elämän." se selitti mulle söpö ja viaton hymy naamallaan.

"Joo, no kyl mä ymmärrän sua." vastasin. Mieleni olis tehny mennä suutelee tuota aivan ylisöpöä jätkää. Katoin sitä koko ajan kun se puhu mulle. En pystynyt enää keskittymään mihinkään. Tää hetki oli varmasti mun elämäni paras. Me vaan katsottiin toisiamme syvälle silmiin, tai ainakin oletin tilanteen menevän näin. Tästä mikään ei voisi enää parantua. Elenankaan hautajaiset eivät saisi mua nyt murtumaan, kun oltiin vain mä ja sä. Mä Ja Frankie <3

 

6.

 

Mikään ei rikkoisi tätä mun ja Frankin hempeää hetkeä. Mitäköhän toi Frank mahtaa ajatella musta? Tykkääkö se musta? Vai aatteleeko se vain, miks tämmönen epämääräisen ruma ja ääliö jätkä haaveilee siitä koko ajan? No ainakin mä huomasin, että se kävi vaan sitä vaivaantuneemmaks, mitä enemmän mä sitä vilkuilin, noh, tuijotin. Se nousi pöydästä ja lähti kävelemään ovesta ulos, eikä se ees hyvästellyt mua. Mikä sillä oli? Hermostuikohan se siitä kun katselin sitä koko ajan?

  Nousin itsekin tuolistani, mitä mieltä olis notkua täällä yksinkään. Potkaisin huoltoaseman nuhruisen oven auki ja lähdin kävelemään kotia kohti. Ihmiset katsoivat mua ja kiersivät vaikka kuinka kaukaa. No, yleinen olemukseni oli aika pelottava, hiukseni olivat aivan sekaisin, silmäni olivat kajaalilla tuhritut, farkkuni olivat aivan repaleiset ja laahustin jalkakäytävää pitkin kuin puolikuollut.

"Vitun käppänä, opettele kävelemään!" huusin jollekkin vanhalle miehelle joka hitaasti körötteli eteenpäin kävelykeppinsä kanssa ja meinasin jo tyrkätä hänet mustan auton alle. En välittänyt siitä, mitä se pappa mulle huusi takaisin, koska mustasta autosta mieleeni muistui heti, että jo huomenna olis ne hautajaiset. Se vaan vieläkin pahensi mun oloani. Jatkoin matkaa kotiini.

 

Parinkymmenen minuutin kuluttua nojailin kyynärpäähäni kun istuin huoneessani ja yritin piirtää sarjakuvaani, mutta se ei nyt vain tuntunut menevän nappiin. Viivoista ei tullut edes viivottimella suoria, puhekuplat olivat sekavia ja tekstit niissä vielä sekavampia. Yritin kuitenkin sisukkaasti jatkaa, ja juuri kun olin saanut edes jonkunlaisen kuvan hahmotelman tehtyä, ja aloitin rajauksen, käteni heilahti niin pahasti, että koko kuva meni pieleen. Tää ei taas oikeen ollut näitä mun päiviä. Ja kun tarkemmin ajattelin, mikään ei koskaa oo mun päiväni. Aina joku menee pieleen. Menin sängyn päälle pitkäkseni, ja kurkkasin yöpöydälläni olevaan koriin ja koin järkytyksen. Mun lääkkeet oli melkeen loppunut. Nousin turhautuneena sängyltäni ja lähdin Mikeyn huoneeseen. Menin toki ensin hänen lipastoitaan tonkimaan, että löytäisin masennuslääkkeet. Niitä mä olin omalta pikkuveljeltäni pöllinyt jo vaikka kuinka kauan. Sitten repäisin lipaston ylemmän laatikon auki ja otin sieltä tuhdin nipun erilaisia sarjiksia. Vilkaisin vielä ympärilleni jos huoneessa olisi ollut jotain muuta tarpeellista. Ja totta tosiaa, Mikeyn tyynyn alta silmääni pisti unilääke purkki. Nappasin sieltä aika reilun kourallisen ja tungin taskuuni. Sitten hipsin takaisin oman huoneeseeni, ja aika hyvin, en jäänyt edes kiinni. Mikey oli siellä puhumassa puhelimessa, ja mitä nyt niistä imelyyksistä mitään ymmärsin, se puhui taas Alician kanssa. Se oli koko ajan puhelimessa kun vanhemmat olivat järjestelemässä huomisia Elenan hautajaisia.

  Kun olin saanut lääkkeet tungettua yöpöydälläni lojuvaan koriin, lösähdin sängylleni, laitoin Iron Maidenin soimaan, tungin pari pilleriä suuhuni ja aloin lukemaan sarjakuvia. Muutaman sivun läpi selattuani kyllästyin kuitenkin jo. Mua ei huvittanut mikään. Tää ei todellakaan ollut mun päivä. Kaikki tää masennus tuli vaan Frankin takia, ku se sillain lähti hyvästelemättä mua. Ja silti, mä vain mietin Frankia. Mä en saanut ajatuksiani siitä hetkeksikään irti. Ehkä helpottaisi, jos haukkaisin vähän raitista ilmaa, lähtisin taas jonnekin ulos. En kuitenkaan ollut mitenkään "lähdetäänpäs kävelylle" –tuulella, joten laahustin pihalle ja hyppäsin hopeisen subaruni rattiin ja käynnistin auton. Olin jo näiden muutamien päivien aikana unohtanut, että mullahan oli autokin, olin aina vaan lähtenyt kävelemään kaikkialle.

 

Tajusin taas istuvani siellä samassa baarissa, jossa Frank oli halunnut olla mun kaveri. Kaikki muistutti jotenkin Frankista. No, ehkä muutama olut saisi pään taas sekaisin. Entä sitten vaikka vähän kännissä ajaa kotiin, ei mulla mitään menetettävää enää ollut. Tilasin taas olut tuopin ja istuin koko baarin pimeimpään nurkkaan suremaan yksinäni. Mä halusin lopettaa tän kaiken. Mä en kestänyt enää. Aina kaikki jätti mut yksin, loppujen lopuksi. Mä siinä istuin vaan ja ryvin itsesäälissä. Kukapa muukaan mua enää säälisi kuin mä itse. Katselin kaihoisasti ulos ikkunasta, odottaen että… Että Frank saapuisi tänne? En saanut ajatusta loppuun, koska näin ihan selvästi, kuinka se käveli baariin sisään. Se meni myös tilaamaan jotain, en kännisten miesten huutojen ansiosta kuitenkaan kuullut mitään. Frank katseli levottomana ympärilleen. Kaikki pöydät olivat täynnä. Paitsi tietysti tää nurkimmainen, jossa mä istuin, mutta ei mua kai täältä mustiin pukeutuneena erottanut mitenkään.

  Frank kuitenkin istahti mun seuraksi. Mä olin, niin kuin en olisi huomannutkaan. No, olinhan mä jo sen verran ottanut, etten välttämättä olisikaan ketä tahansa huomannut. Mökötin siinä vaan ja jatkoin ikkunasta ulos katselua.

"Moi Gerard. Hei, mikä sulla on?" Frank kysyi, ja jälleen se ujous oli palannut sille. Olin aluksi, kuin en olisi huomannutkaan, mutta mä olin jo kerran loukannut Frankia sillä tempulla, ja toista kertaa en halunnut loukata sitä.

"Mä vaan…" aloitin, ja mun ääneni murtui täysin. "Mä loukkaannuin ihan vitusti siitä, kun sä lähdit sieltä huoltsikalta, etkä voinut hyvästellä mua tai mitään!" huusin jo lähestulkoon sille. Se katsoi mua aika pelokkaan näköisenä. "Ja mä viel luulin et sua huvitti olla mun kaveri!!!"

"No siis…" Frank mutisi pelokkaasti ja senkin ääni oli vähän särkymiseen päin. "En mä tarkottanut sitä ihan silleen… Mutta sä vaikutit niin poissaolevalta…" se selitti mulle.

"No vitut siitä vaikka mä oon vähän poissaoleva, mä vaan lehdestä satuin lukemaan, että huomenna on mun isoäidin hautajaiset, mikä on itsestään selvästi vähän kurja juttu. Ja sitten sä tulit juttelemaan mulle, mikä oli aivan mahtava juttu, kai siinä nyt pienemmästäkin on sitten vähän sekaisin!" huusin taas, ja huomasin kuinka puolet baarin porukasta katsoi meitä. Tai siis mua.

"Anna anteeks, mä en tienny. Mä en muistanut, että sun isoäitis oli kuollut… Enkä mä osannut aavistaa, että mun läsnäolo vois niin kauheen piristävää olla." Frank vielä selvensi tilannetta.

"No luultavasti, kun oot iät ja ajat ollu lätkäs toiseen, nii kai se nyt vähän piristää…" sanoin melko kiivaasti Frankille, ja tajusin, mitä olin tullut tunnustaneeksi. Näköjään kaikki sujuukin paremmin pienessä hiprakassa. Frank näytti hämmästyneeltä, ja aikoi kysyä jotain, mutta ilmeisesti keksi, ettei sanat aina ratkaise kaikkea, ja tarttui mua kädestä kiinni. Nyt ne loputkin baarin porukasta, ketkä ei ollut katsonut meitä sillon kun mä ärjyin, katsoi meitä viimeistään tässä vaiheessa. Frank katsoi mua suoraan silmiin, ja mä tunsin sulavani juuri ja tähän. Me lähdettiin ulos sieltä baarista käsi kädessä kävellen muiden tuijottaessa.

"Tällä kertaa mä en lähde hyvästelemättä sua!" Frank kuiskutti mulle ja halasi mua. Se halasi mua pitkään ja hartaasti, aivan kuin ei tulisi näkemään mua vuosiin. Mä tietysti vastasin sen halaukseen. Me halattiin siinä ties kuinka kauan. Olin jo irrottautumassa Frankin syleilystä, kun se pussasi mua kaulalle. Sitten se päästi irti ja lähti kävelemään kotia kohti.

 

Noin vartin kuluttua makasin sängylläni lukemassa sarjakuvia. Olihan mun pakko saada jotain muutakin mietittävää. Avasin lehden, ja muutama sivua selattuani lehden välistä löytyi rypistynyt lappu, jossa luki etupuolella:

 

 

 And if the sun comes up will it tear the skin right off our bones
And then as razor sharp white teeth rip out our necks I saw you there…

 

Ja kun käänsin lappua, takana luki:

 

Tämä lappu oli Geen huoneen lattialla… Tää ei voi tarkoittaa sitä pahinta…

 

Sitten jatkoin sarjakuvan lukemista, ja säpsähdin, kun siellä oli lähes sivun kokoinen kuva vampyyrista, joka puri nuorta miestä kaulasta…

 

 

 

7.

 

Mä en nyt tajunnut mistään mitään. Mun pää oli ihan sekaisin. Frank oli pussannut mua, aivan uskomatonta. Ja Mikey löysi joskus mun huoneen lattialta lapun, josta kukaan ei ottanut selvää. Tai ehkä, jos nyt olisi ollut fiksumpi kuin mä. Mua kun ei oikeen voi sanoa miksikään neroksi.

   Istuin taksissa Mikeyn vieressä. Me oltiin nyt matkalla sinne hautajaisiin. Oli jo ilta, ja koko aamuhan oli mennyt siinä kun Mikeyn kanssa oltiin oltu kaupungilla etsimässä uusia vaatteita hautajaisia varten, mä en kyllä tiedä, mitä järkeä siinä on, sillä siellä oli vain ne samat sukulaiset, ketkä oli nähnyt mun juoksevan vaippa päässä pitkin pihaa. Ja tietysti itse vainaja, mutta ei se mitään nähnyt, koska sehän oli kuollut. No, en halunnut (jälleen) aiheuttaa pahennusta kaikkien keskuudessa, joten pukeuduin melko normaalisti, mustaan pitkään takkiin, mustiin pillifarkkuihin, mustaan kauluspaitaan ja punaiseen kravattiin. Ja kajaalia mulla oli taas silmissä, ilman meikkejä mua harvemmin oltiin nähty. Mikeylläkin oli vähän huomiota herättävät vaatteet, musta takki, mustat pillifarkut ja niittivyö. Mä olin halunnut stailata sen, vaikka ihan kiva tyyli sillä on aina ollut. Se on ylipäätään ollut joskus sentään sen näköinen, että joku sitä viitsisi katsellakin.

 

Me saavuttiin jonkun Elenan sukulaisen pihalle. Elena ei halunnut, että sen hautajaiset olisi kirkossa, joten me juhlittiin sitä ihan vaan suvun kesken. Voiko tosin toisten hautajaisia sanoa juhlimiseksi? No, en ehtinyt jäädä pohtimaan tuota, kun Mikey jo raahasi mua vanhempiemme luokse. Äiti siinä hieroi itkusta punaisia silmiään pieneen liinaan ja isä taputti sitä rohkaisevasti selkään vähän väliä, suukotteli poskelle ja lupasi että kyllä tää tästä. Olin juuri miettimässä, miks kukaan ei rohkasis mua, mutta sitten muistin, kuinka Frank oli tullut puhuu mulle. Joku tosi hienoihin vaatteisiin pukeutunut nainen asteli sisälle, ilmeisesti joku tärkeäkin ihminen, sillä kaikki ulkona olijat lähti kävelemään sisälle. Isä tarttui äitiä kädestä ja saattoi tätä sisälle mun ja Mikeyn seuratessa niitä.

  Oli se kenen kämppä hyvänsä, missä me nyt näitä hautajaisia vietettiin, oli tosi upee. Se oli täynnä mustia serpentiinejä ja ilmapalloja, tuolit oli kasattu viihtyisästi isoon rinkiin olohuoneen seinänviertä pitkin. Seinillä roikkui vainajan kuvia, joita tyypit olivat jääneet pällistelemään. Ja keskellä huonetta oli musta, erittäin koristeellinen ruumisarkku suunnattomien kukkakimppujen ympäröimänä. Sitten se nainen, jota kaikki seurasi sisälle, käveli huoneen nurkassa olevan korokkeen päälle ja yskäisi äänekkäästi. Kaikki rynnivät varaamaan istumapaikat itselleen. Mekin saatiin istumapaikat, tosi jouduin istumaan melkein Mikeyn sylissä.

"Kröhömm." se nainen köhäisi vielä uudestaan. Kaikki hiljenivät. "Olemme tulleet tänne muistamaan Elenaa. Hän… Oli erittäin hieno ihminen, teki todella hienoja tekoja, ja oli ennen kaikkea rakastettava ja hyvä ihminen. Hänelläkin oli vikansa, mutta kukaan meistä ei tietenkään ole täydellinen…" nainen nyyhkäisi ja jatkoi "Muistamme hänet aina, kuka mistäkin syystä, mutta muistamme kaikki hänet ainakin ihmisenä, joka lähti aivan liian aikaisin" naisen ääni murtui, eikä se pystynyt enää jatkamaan. Joku mies tuli jatkamaan puhetta.

"Kiitos, kiitos todella paljon. Hän piti upean, liikuttavan puheen. Noh, mihin jäimmekään?" mies takelteli sanoissaan ja vilkuili levottomana ympärilleen. "Niin, hän oli tosiaan rakastettava ihminen, sitä emme voi kiistää." toi mies oli aivan toivoton puheenpitäjä. Se plarasi jotain kädessä olevaa paperinippua ja mietti mitä sen pitäisi sanoa. Se säpsähti, kuten koko muukin huoneessa oleva väki, kun jäinen ja nariseva ääni valtasi koko huoneen

"Suokaa anteeksi, että tulin vähän myöhässä, oli sen verran pahat liikenneruuhkat." mustaan pitkään ja hörhelöiseen mekkoon pukeutunut takkutukkainen nainen selitti ja väänsi jäisen hymyn kalman kalpeille kasvoilleen. Mua alkoi puistattaa, ja hillitön kipu valtasi mut taas. Hetken tuntui, että mä kuristuisin juuri nyt tähän, vaikkei kukaan mua kuristanutkaan. Nainen käveli paikalleen.

"No, tässä tulikin jo varmaan sanottua kaikki Elenasta, sillä kaikki me sisällämme kuitenkin tunnetaan hyvin vahvaa ikävää, mutta ei vain osata pukea sitä sanoiksi" se mies joka yritti puhetta pitää, totesi, ja käveli istumaan sohvalle perheensä luokse.

 

Kaikki porukka oli kokoontunut pihalle suuren kuopan luo, jonka edessä oli valkea lakana ilmeisesti jonkunlaisen hautakiven tai muistomerkin päällä. Mä arvasin, että nyt se pahin koittaisi. Ne avasi arkun vielä kerran, että voisi käytä katsomassa vainajaa. Mä lähdin katsomaan, vaikka mä en olisi millään halunnut. Kävelin arkun luo. Näin isoäitini ilmeettömät kasvot, ja silmäluomet, jotka olivat laskeutuneet kiinni viimeisen kerran. Tartuin Elenaa kädestä ja puristin melko kovasti. Silmästäni tippui suolainen pisara. Heilautin taas tupsun etuhiuksia naamani eteen, ettei kaikki huomaisi että mä itkisin. Siis en mä mitään kovista esittänyt, en mä vain tykännyt että kaikki tuijottaa kun mä itken.

  Kun kaikki halukkaat olivat käyneet katsomassa Elenaa, arkunkantajat nostivat hihnat olalleen ja laskivat arkun hitaasti mutta varmasti maan uumeniin. Mulle tuli taas vaan pahempi olo. Ja vielä kun ne heittivät multaa kuoppaan, arkun päälle, mä tunsin nähneeni tarpeeksi. Kävelin vähän matkan päähän nojaamaan puuta vasten ja kaivoin tupakka-askin ja sytkärin taskustani. Sytytin tupakan, painoin huulilleni ja katselin, kuinka savukiehkurat jäivät leijailemaan ilmaan ennen kuin pieni, hento tuulen vire puhalsi ne pois. Voisipa se pieni tuulenvire myös noin vaan puhaltaa kaikki mun huolenikin pois.

 

Katsoin graniittista hautakiveä ja kultaisia koukeroisia kirjaimia

 

Hyvästi, Elena Lee Rush.

 

Siihen ei oltu kaiverrettu päivämääriä tai mitään muuta, mikä on toisaalta hautakivessä aika turhaa. Ei sillä mitään väliä oo, milloin tyyppi on kuollut ja syntynyt, vaan sillä, miten se eli. Katsellessani karua, mutta silti niin kaunista hautakiveä, mua alkoi laulattaa.

 

"What the worst I could say?

Things are better if I stay.

So long and goodnight,

So long and goodnight!"

 

"On pojalla hyvä lauluääni." sanoi taas se jäinen ja nariseva ääni, ja pitkäsorminen käsi laskeutui hartialleni. Peitin hämmästykseni ja mumisin itsekseni jotain, mistä en itsekään saanut selvää. Se nainen rapsutteli mun niskaani pitkillä kynsillään ja käveli eteeni ja katsahti mua. Pitkän, tukalan hetken kun se oli katsonut mua, se kietoi kätensä mun ympärille.

"Kyllä tämä Elenan kuolema oli varmaan sinulle tosi raskasta" nainen kuiskutti mun korvaan. Sitten… lainkaan odottamatta, se puraisi mua. Se puraisi mua kaulasta, ja sitten kaaduin. Näin vain kirkkaan täysikuun muutaman hataran pilven läpi ennen kuin silmäni sulkeutuivat.

 

8.

 

Kirkas auringonsäde häikäisi mun naamaani ja pikkulintujen viserrys vihlaisi mun korviani. Mulla oli vielä karmeempi olo kuin hillittömässä krapulassa. En jaksanut nousta, olo oli niin voimaton. Tunsin itseni niin pieneks ja mitättömäks. Tunsin kuinka auringon valo tarttui luvattoman nopeasti mun mustiin vaatteisiin ja kuinka mulla tuli lämmin. Vieressäni olevasta vaahterasta tippui muutama isoa, punertavaa vaahteranlehteä mun naamalleni. Keskitin kaikki voimani, että pääsisin nousemaan ylös ja tajusin nukahtaneeni Elenan haudan eteen. Mitä mä täällä tein? Siis, eilen oli ne hautajaiset, mutta silti…

"Vihdoinkin sä heräsit Gee!" Mikey huusi ja juoksi mua kohti. Mumisin sille jotain epäselvää vastaukseksi ja suojasin silmäni auringonsäteiltä.

"Okei, mä ymmärrän sen, että sä sammut kun oot ollu ryyppäämässä, se on iha normaalia, mutta sitä tässä mietin, miten sä onnistut sammumaan pihalle, vaikket oo ottanu mitään?" Mikey hölisi mulle samalla kun nappasi käsistäni kiinni ja nosti mut ylös maasta.

"Mä kertoisin heti kun mä ite vaan tietäisin." totesin hämmästyksissäni sille. Taisi alkaa tympimään kun sai muutamaan kertaan viikossa olla hakemasta mua jostain pusikosta sammuneena.

 

Selailin lehteä ja etsin jotain kiinnostavaa harrastusta. Piirtäminen ei oikein tuntunut enää kivalta, kun ei inspiraatio koskaan iskenyt, ja olisihan kiva kokeilla jotain uuttakin. Ei, mua ei oikeen mitkään urheiluseurat kiinnostanut, kuten ei myöskään perinteisten paritanssien kurssi. Sitten silmääni pisti pienen pieni mainos, että rockbändi olisi tässä perustusvaiheessa ja että porukkaa kaivattiin muutaman hengen verran lisää. Ilmoitus kiinnosti mua, joten nappasin olohuoneen seinältä kitaran, nousin sohvalta ja juoksin huoneeseeni. Tartuin kitaraan ja yritin soittaa jotain. Onneksi Mikey oli yrittänyt opettaa mua soittamaan bassoa, ei se kitaransoitto enää niin paljon vaikeampaa olisi.

  Noin puolen tunnin kuluttua olin saanut kehiteltyä jonkinlaisen biisin kitaralla, ei se nyt niin hieno ollut, mutta silti. Jonkunlaiset sanatkin olin samalla suunnitellut, kunhan nyt jotain, kai siellä bändissä kuitenkin joku muu siitä lyriikka- ja melodiapuolesta vastaisi. Otin kitaran kainalooni ja jätin Mikeylle viestiä missä olen. Raahasin kitaraa Subarun takapenkille, avasin kuskinpuolen, väänsin avainta ja auto käynnistyi. Jeah, tässä sitä taas mennään!

 

Saavuin talolle, jossa treenit olisi määrä pitää. Tai no eihän sitä taloksi oikeen voinut sanoa, seinät olivat graffitien peitossa, ikkunat oli laudoitettu kiinni ja se oli muutenkin aika pieni rakennus. Kävelin kuitenkin uteliaana ovelle ja koputin. Vastausta ei kuulunut. Koputin uudestaan. Joku afrojätkä tuli avaamaan mulle oven kitara toisessa kädessään. Mä astuin pieneen rakennukseen sisälle. Se näytti oikeestaan aika paljon viihtyisämmältä mitä ulkoapäin näytti. Seinät olivat täynnä julisteita, lattialla lojui kasoittain levyjä ja nurkassa oli minijääkaappi ja seinän vieressä muutama kulahtanut sohva. Isommalla sohvalla löhöili mies rumpukapulat kädessään ja musta pipo päässään.

"Jaa, hyvä että saatiin tänne lisää porukkaa!" afrojätkä selitti "Mun nimi on Ray ja toi tuolla on Bob."

"Moi. Mun nimi on Gerard." sanoin rennosti ja vilkutin tyypeille. Oikeesti mua kyllä hermostutti. Mitä tästäkin tulisi? Saadaanko me kolmestaan bändiä pystyyn?

"Millasta musiikkia te meinasitte?" kysyin ja yritin peittää hermostukseni nauruun, joka oli oikeastaan aika kamalan kuuloista.

"Riippuu, millasta sä haluut. Me katotaan vähän että mistä kukakin tykkää ja siitä se lähtee, tai onko kellään valmiina jotain biisiä." Ray selitti ja Bon nyökytteli sohvalta. Kävin autollani hakemassa kitaran. Toivottavasti ne ei nyt tuomitsisi mua. Menin toiselle sohvalle istumaan ja aloin soittamaan kitaraa. Pojat vaihtoivat uteliaat silmäykset toisiinsa ja keskittyivät katsomaan kun mä soitan. Nielaisin hermostuneesti ennen kuin aloitin lauluosuuden.

"Burning on just like a match you strike to incinerate, the lives of everyone you know, and what's the worst you take, from every heart you break, and like the blade you stain, well I've been holding on tonight" lauloin ja rämpytin kitaraa. Pojat katsoivat mua yhä edelleen. Tunsin oloni tosi hermostuneeksi. Odotin vain kritiikkiä.

"Heivaas toi sun kitaras ja ota uusiks" Bob puhui. Mä jo hetken luulin ettei se osaa puhua. Tottelin sitä ja heitin kitaran nurkkaan ja lauloin. Pojat näytti mulle peukkua.

"Gerard, eihän haittaa että vähän muokkaan tätä sun melodiaas?" Ray kysyi ja alkoi jo soittamaan kitaraansa. Täytyy myöntää, että se osasi homman tosiaan vähän mua paremmin. Juuri kun se oli saanut jonkunlaisen alunkehiteltyä, ovi aukesi jälleen. Tällä kertaa sisälle tuli Mikey.

"Kiitti Gerard että jätit ilmoituksen pöydälle, nyt mäkin sitten hoksasin tulla. Ja kiitti, ettet pöllinyt mun bassoani." se hölisi mulle kaksi silmäparia meitä katsellen. Mikey esitteli itsensä ja sanoi olevansa mun pikkuveli, mikä selvensikin niille jo vähän tilannetta. Ne selitti siitä kuinka mä olin laulanut niille ja miten Ray nyt kehitteli melodiaa. Me kaikki neljä tultiin tosi hyvin toimeen. Täst ehkä vois tullakin vielä jotain.

 

 

 

9.

 

Mä ja Mikey käveltiin ulos siitä melkein luhistumispisteessä olevasta treenikämpästä. Meitä molempia nauratti, treeneissä oli ollu tosi kivaa. Olin mä ennenkin bändissä ollut, sillon kun olin taidekoulussa, mutta ei se ollut sama. Me heitettiin Mikeyn basso ja mun akustinen kitara takapenkille ja lähdettiin ajamaan kotiin. Nauroin ihan kyyneleet silmissä mun ja Mikeyn jutuille ja kaahailin kuin mielipuoli, varmaan vielä väärällä kaistallakin. Liikennevalot vilkuttivat punaista, mutta en mä ketään huomannut ja lähdin vain ajamaan valoja päin. Vain muutama senttiä ennen kuin kaahasin tien yli, huomasin jonkun jätkän kävelevän tien yli. Avasin ikkunan ja olin juuri manaamassa sille, kun tajusin sen olevan Frank.

"Mikey, jatka sä ajamista!" hihkaisin Mikeylle ja hyppäsin liikennevaloihin pysäytetystä autosta ulos. Mikey siirtyi nopeasti kuskinpaikalle juuri ennen valojen vaihtumista. Mä Frankin kanssa katsoin kuinka autoni punaiset takavalot katosivat pakokaasupilven taa.

 

Mä ja Frank istuttiin puiston penkillä, jossa me oltiin varsinaisesti ekan kerran tavattu. Silloin, kun mä olin niin masiksessa Elenan takia, ja kun Frank tuli lohduttamaan mua.

Frank katsoi auringonlaskua samalla kun selitti mulle, ja mä vilkuilin Frankia jatkuvasti. Se ei tainnut edes tajuta, kuinka katseeni harhaili luvattoman usein.

"Ooks koskaan miettiny, et tää vois olla viimenen kerta kun me nähdään auringonlasku?" kysyin Frankilta, yrittämättä tällä kertaa vihjata mitään. Mua vain ahdisti tää hiljaisuus.

"Mitä sä tolla 'viimeisellä kerralla' ajat takaa?" Frank kysyi ja katsoi mua hämmästyneenä.

"No, jos ei vaikka aamulla herääkkään." selitin Frankille, joka oli vieläkin hämmästynyt.

"Ööh… No sitten se…" se aloitti ujosti, tietämättä näköjään mitä sanoa "Sitten se jää vikaksi kerraksi kun me nähdään auringonlasku. Ei kai siinä kummempaa." se kuitenkin lopulta vain totesi tyynesti pieni, huomaamaton hymy naamallaan.

"Mi-Miten sä voit aatella vaan sen noin yksinkertasesti. Mua pelottaa jo pelkkä ajatuksin." tunnustin ja ääneni alkoi väristä. Mä itsekin aloin väristä. Mua pelotti ajatus kuolemasta. Ajatus kaiken loppumisesta.

  Frank laski kätensä mun selälle ja mä nojasin sen hartiaan. Se kietoi kätensä tiukemmin mun ympärille ja pelkoni alkoi helpottaa. Mä itkin sen hartiaa vasten. Tää oli niin kaunis hetki. Ja se mitä Frank totesi. Niin yksinkertaista se on, kaikki voisi vaan napsahtaa poikki.

"Mua pelottaa." kuiskasin itkuisella äänellä sen korvaan. Mä tunsin, että tähän jätkään voisin luottaa. Se taputti mua selästä ja kuiskaili takaisin rohkaisuja, jotka saivat mut taas vähän iloisemmiksi. Katsoin Frankia syvälle ruskeisiin silmiin ja huomasin sen taas hymyilevän mulle. Mä tunsin suunnatonta onnea ja surua samaan aikaan. Frankin syleilyssä oli niin ihana ja turvallinen olla, kun taas ikuista unta miettiessä tunsi itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi.

Katsoin uudelleen Frankia silmiin. Sitten suljin omat silmäni ja painauduin aivan Frankin viereen. Sitten, painoin huuleni hänen huulilleen. Frank puristi mua kädestä. Lopetin suudelman Frankin kanssa ja katsoin taas silmiin. Se hymyili mulle söpömmin kuin koskaan. Mä en edes punastunut, mikä oli aika ihme. Se ei päästänyt millään irti mun kädestä, enkä olisi kyllä halunnutkaan. Sitten se vuorostaan suuteli mua ja musta tuntui niin ihanalta. Mä voisin elää aina tässä hetkessä.

 

10.

 

Mä istuin siinä Frankin vieressä. Kuu valaisi sen kasvojen joka ikistä söpöä pienen pientäkin kasvonpiirrettä, luoden varjoja, jotka saivat toiset näyttämään rumilta, ilkeiltä ja murhanhimoisilta, kun taas toiset näyttivät vieläkin houkuttelevammilta sellaisessa valossa. Esimerkiksi Frank. Mä en voinut enää hillitä itteäni. Lähestyin Frankia, hänen kaulaansa, jossa oli tatuoituna skorpioni. Lähestyin vieläkin vaan sen kaulaa. Kaikki tää tapahtui kuin hidastetussa leffassa. Olin vain muutaman sentin päässä sen kaulasta. Tunsin, kuinka kulmahampaani kasvoivat. Mulle tuli jotenkin väärä olo. Muiskautin pienen suukon Frankin kaulalle, nousin penkiltä ja lähdin juoksemaan pois. Mä olin melkein purrut Frankia. Mä olin melkein purrut pientä, suloista, viatonta Frankia. Mun Frankiani.

  Juoksin pois kuin viimeistä päivää. Mä en haluu satuttaa Frankia. Enkä ketään muutakaan mulle rakasta ihmistä. Mä en halunnut satuttaa ketään. Paitsi sitä, kenen takia mä olen juuri nyt ja juuri tässä, tässä tilanteessa.

 

Istuin sängylläni. Olin istunut sängylläni samassa asennossa jo monta tuntia. Tai ainakin oletin jo usean tunnin kuluneen, koska aurinko alkoi jo pilkistää ikkunastani, jonka olin epätoivoisesti kuitenkin yrittänyt peittää välttyäkseni auringonsäteiltä. Olin myös heitellyt ulos ikkunasta kaikki valkosipulit. Ehkä olin vähän liian vainoharhainen, mutta en halunnut tehdä elämästäni enää yhtään kurjempaa.

 Nousin sängyltä takamus aivan puutuneena ja ajatukset karkaillen jatkuvasti. Laahustin ympäri taloa kuin puolikuollut. No, puolikuolleen lailla oli helppo laahustaa, koska olin todellakin puolikuollut. Lösähdin keittiön pöydän ääreen ja potkaisin rennosti jalkani pöydälle tiputtaen samalla siron kukkavaasin. Pyörittelin silmiäni ja annoin katseeni kiertää pitkin hämähäkin seittistä kattoa. Ja kun katsoin ikkunasta ulos, ikkunan edessä oli Mikey. Melkoisen vihaisena.

"Mitä sä täällä laiskottelet kaikki päivät? Eikö sun pitäisi tehdäkin jotain, vai luuliks että vanhemmat ruokkii sua koko ikäs?" se nipotti ja katsoi nyrpeästi.

"Mitä sä tolla meinaat?" kysyin ja esitin muka hämmästynyttä, vaikka tiesin että olin ollut vain kotona. Mutta niinhän se itsekin kai oli.

"Että sun pitäisi työtä ehkä hankkia…?" Mikey selitti aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.

"Jaa." totesin takaisin ja mua vitutti, koska se oli karu totuus. Miksi se aina kiusaa mua juuri silloin kun kaikki oli juuri kurjimmillaan? "No oleks ite muka jotain työtä jostain saanu?" lisäsin ja katsoin ivallisesti. Olin varma, ettei se ollut miettinyt näin pitkälle.

"Itse asiassa, sain kirjakaupasta töitä tässä muutama päivä sitten." se selitti mulle ja sen naamalla oli vahingoniloinen virne. Oli se Mikey sitten joskus niin ihana pikkuinen velikulta.

  Nousin tuolilta ja menin takaisin huoneeseeni. Läimäytin oven kiinni ja jäin tuijottamaan kuvajaistani peilistä. Ja peilistä takas mua tuijotti kalpea, sekavan ja surullisen näköinen, aivan luvattoman ruma jätkä.

"Mitä säkin muka haluut? Mikä sä muka luulet olevas?" uhosin peilissä olevalle tyypille ja katsoin mitä syvin viha silmissäni. Kyllä, varsin mukavaa riidellä oman peilikuvansa kanssa. "Mee vaan sinne mistä tulitkin!" huusin kuvajaiselleni ja kyyneleet täyttivät silmäni. Kaikilla muilla oli niin helppoa. Ne ei sentään ollu vampyyreita, homoja, lääkeriippuvaisia ja muuten omituisia. Lösähdin lattialle maahan istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Mulla vain oli niin kamala olo. Nappasin jälleen pöydältä sen tutun pilleripurkin, jonka voimaan olin monia kertoja ennenkin turvautunut.

 

"Hei Gee, mä meen nyt sinne kirjakaupalle kun tänään mulla on eka työpäivä, pärjäile sä täällä sillä aikaa!" Mikey huikkasi ja herätti mut mun ajatuksieni syövereistä veitsi kädessä. Olin aikeissa vastata Mikeylle jotain, mutta en jaksanut, koska mua alkoi mietityttämään mun oma tulevaisuutenikin. Mistä mä tienaisin rahani muka? Olin kokeillut jotain pieniä töitä, muutamasta viikosta kuukauteen kerrallaan, mutta mikään ei vain tuntunut oikeelta. Piirtäminenkin oli vähän niin ja näin. Mä jäisin ikuisesti säälittäväks, yksinäiseks ääliöks, kenestä ei oo koskaan mitään hyötyä kellekkään.

  Heitin huoneeni vastakkaiseen nurkkaan veitsen, jolla olin mukavan arpiviidakon käsivarteeni tuottanut, ja päätin, että tää ei jatku enää. Mä olin ajanut itteni tarpeeks huonoon jamaan, mun oli pakko tehdä jotain. Etsin lehden, josta olin löytänyt sen bändi-ilmoituksen, ja näppäilin puhelimeen numeron, josta saisin yhteyden bändin perustajaan.

"Moi. Ray täällä." puhelimesta kuului.

"Sopisko, että tulisin treenikämpälle, saatko sä muun bändin kokoon?" kysyin malttamattomana, ja oloni keveni jo vähän kun sain puhua jonkun kanssa, vaikkei kyse ollut edes mistään erikoisen syvällisestä.

"Noh, eiköhän se onnistuis. Tuu vaan tonne kämpille, mä ainakin tuun sinne." se sanoi mulle ja katkaisi puhelun. Ihan sama ketä sinne tulisi, kunhan edes joku kelle puhua.

 

Istuin treenikämpällä. Paikalle oli tulleet kaikki bändin jäsenet. Mikeykin oli karannut töistä (oli kuulemma pyytänyt jotain työkaveriaan hoitamaan vuoronsa). Me treenattiin sitä samaa biisiä kun viimeksikin. Tosin muut otti tän homman vähän leikkinä. Aika rasittavaa, kun joku yrittää tehdä kunnolla ja muut vaan riehuu ja huutaa. No, huusinhan mäkin, mutta se kuului laulu osuuteeni. Kun olin muutama kertaa biisin itsekseni käynyt läpi, mulla alkoi mennä hermot.

"Hei, voidaanko me edes kerran yrittää soittaa yhdessä?" kysyin ja muut katsoivat mua ihmeissään, mutta nyökkäsivät sitten.

  Ja niin me soitettiin se biisi, jota me oltiin treenattu. Ja se kuulosti todella upeelta.

 

Juuri, kun me oltiin pääsemässä viimeistä kertaa kertosäkeeseen, puhelin pirahti soimaan. Mikey, reippaana poikana sitten juoksi vastaamaan.

"Hei, tää on Bobille." Mikey sanoi ja kohotti luurin korvaltaan. Bob käveli puhelimen luo, ja nappasi luurin korvalleen. Se kuunteli, mitä asiaa luurin toisessa päässä olevalla oli, ja nyökkäili, välillä hieman hermostuneesti, välillä taas jopa peloissaan. Hän laski luurin ja katsoi meitä järkyttyneenä, peloissaan ja kauhusta kankeana, tietämättä mitä sanoa.



11.

 

Pitkään me muut katsottiin Bobia, ja Bob katsoi meitä, katsomatta kuitenkaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se avasi suunsa.

"Mun jotkut sukulaiset oli ollu jossain paikassa missä joku terroristi ryhmä kuulemma riehuu." Bob sanoi varsin tyynesti, tasapaksulla äänellä, aivan kuin se olisi ollut ihan samantekevää ja täysin normaalia. Sen silmät sanoi kuitenkin jotain ihan muuta. Näin kuinka sen silmät kostui. Kävelin Bobia kohti voidakseni taputtaa olalle. Tunsin sympatiaa sitä kohtaan, olinhan mäkin joutunut kokemaan kovia. Laskin käteni sen olalle, mutta se käveli muutaman askeleen päähän välttääkseen mut ja mun rohkaisuni.

"Hei tota…" aloitin vähän epävarmasti. "Voitaisko me lopettaa nää treenit tältä päivältä, mua väsyttää." ehdotin ja esitin varsin aidon haukotuksen. Mua ei huvittanut treenata, koska mun kävi vain Bobia niin sääliksi. En tajua, miksi mä edes aloin säälimään toista, vaikka ei edes halunnut tulla säälityksi. Kundit nyökyttelivät mulle takaisin, joten niin me kerättiin kamamme ja lähdettiin treenikämpältä ulos.Mä tulin viimeisenä ja paiskasin oven kiinni niin että muutama kattotiiltä meinasi tippua mun niskaan. Hyppäsin juuri viime hetkellä pois alta ja kaaduin maahan. Kyllä mua joskus vain kiukutti kun olikin niin huono tasapaino. Mikey kuitenkin auttoi mut ylös samalla kun puhui kännykkäänsä jonkun kanssa. Kun olin taas pystyssä, aamu auringon säde osui heti ensin silmiini. Heilautin tupsun etuhiuksia taas naamalleni, edes jonkinlaiseksi suojaksi auringolta ja lähdin kävelemään kotiin. Oikeestaan mun elämä oli aika tylsää. Jatkuvasti samaa menoa, kävelin pitkin kaupunkia, milloin mitäkin tekemässä. Välillä olin menossa kahville, levy- tai sarjakuva ostoksille, puistoon hengailemaan, välillä taas baariin ryyppäämään tai apteekkiin väärennetyn reseptin kanssa hakemaan masennuslääkkeitä. Mä tajusin, kuinka mun elämä pyöri vain lääkkeiden, oluen ja kahvin sekä muutaman mun lempibändini ja sarjakuvien ympärille. Ei mulla oikeestaan kavereita ollut, paitsi bändin jätkät ja Frank, joka hyppäsi nurkan takaa suoraan mun eteeni.

"Huomenta Gerard!" se huikkasin mulle pirteänä ja halasi mua nopeasti, mutta niin antaumuksella että meinasin lytistyä.

"Ai moi Frank!" sanoin vieläkin yllättyneenä nurkan takaa hyppimisestä. Miten se aina osasikin putkahtaa paikelle? Olihan New Jersey sentään iso paikka, ja aina juuri Frank tupsahtaa jostain. Ei mulla siis mitään sitä vastaankaan ollut, päinvastoin... "No, mites sulla menee?" kysyin ja yritin saada jotain keskustelua aikaan, kammosin sitä tukalaa hiljaisuutta, vaikka toisaaltahan se on söpöäkin, ei sitä puhetta aina tarvita.

"Hyvinhän tässä, bänditreeneihin olin menossa. Mutta ei niitä sitten olekaan, kun ei kukaan pääse sinne vaikka ensin niin kovin lupailee." Frank sanoi vähän pettyneenä, mutta hymyili kuitenkin mulle. "Mennään hei johonkin, mulla on tylsää!" se lähes karjaisi mun korvaan. Ja niin me lähdettiin etsimään lähintä bussipysäkkiä ja odottamaan seuraavaa autoa.

 

Me onnistuttiin löytämään pysäkki noin kymmenen minuutin jälkeen. Pysäkillä olikin jo melkoinen määrä porukkaa, nainen vihreiden lastenvaunujensa kanssa, muutama kiroilevaa teinityttöä ja vanhainkoti ikäinen mies joka katsoi tyttöjä varsin murhaavasti, kun taas miehen nuorempi kaveri selvästi oli kiinnostunut tytöistä. Istuin itserakkaasti penkille, siihen pienelle alueelle, joka vielä oli vapaana. Frank katseli levottomana ympärilleen.

"Frank voi istuu vaikka mun syliin!" sanoin aivan leikilläni, mutta hetken kuluttua se istuikin mun sylissä ja hymyili leveästi. Meitä alkoi naurattaa, ja pysäkillä olijat katsoivat meitä lievästi oudoksuen. Ihan vain pahennusta herättääkseen Frank moiskautti pusun mun nenälleni. Mä vuorostani moiskautin pusun sen otsalle. Se pussasi mua poskelle. Mä suutelin Frankia. Nyt tunsin, kuinka muu maailma ikään kuin katosi mun ympäriltä. Oltiin vain mä ja Frank. Ihanaa hetkeä kesti varmaan jopa viisi sekuntia, ennen kuin tyypit alkoivat homottelemaan meitä ja buuaamaan ja esittivät oksentavansa. Lähinnä se vain nauratti mua, ja painoin huuleni taas Frankin huulia vasten. Ai että, se oli niin hyvä suutelija. Mun vatsassani kihelmöi, eikä se johtunut jännityksestä. Mä, Gerard Way, olin aivan umpirakastunut.

  Mä ja Frank ei loppujen lopuksi noustu siitä penkiltä pysäkille, niin kuin kaikki muut, vaan me jäätiin siihen kuhertelemaan. Ja tää oli juuri niitä hetkiä, jolloin me ei tarvittaisi puhetta. Mutta Frank oli ilmeisesti eri mieltä.

"Mä rakastan sua Gerard. Mä rakastan sua." se kuiskasi korvaani. Mun sydän tykytti nopeammin kuin koskaan ennen. Mä en arvannutkaan, että tää voisi enää mennäkään paremmin.

"Nii mäkin sua." vastasin ja Frank kikatti mun korvaan. Pitkään me vilkuiltiin vuoroin toisiimme, vuoroin ympärillemme.

"Muistathan sä, että kun noi tyypit tossa pysäkillä alkoi homottelemaan meitä ja tolleen…" aloitin ja mietin, että oliks se edes järkevää kertoo. "Että ollaaks me sitten homoja? Vai väittääks noi vaan?"

"Ei sillä oo mitään välii. Mä rakastan sua silti." se sanoi ja rapsutti mun niskaani. Mua alkoi naurattaa. Ja niin alkoi Frankiakin naurattaa.

"Muuten, jos saan kysyä, mihin sä silloin yks ilta juoksit?" se kysyi multa. Mitä ihmetä mä sille aikoisin selittää? En kai mä nyt sille voinut sanoa, että mä oon vampyyri?



12.

 

Tunsin oloni vähintäänkin vaivautuneeksi. Mä en halunnut valehdella. Mutta mä en halunnut kertoa totuuttakaan. Mä en halunnut olla valehtelija. Mutta en mä halunnut olla vampyyrikaan, ainakaan Frankin silmissä.

"Tuota…" aloitin ja tunsin kuinka takeltelin puhuessani. En ollut edes päättänyt mitä aikoisin kertoa. "Tuota tuota…" jatkoin ja olin jo varma, että jäisin kiinni valehtelusta, jos nyt alottaisin. "Tuli kiire kotiin." sanoin todenmukaisesti, sillä kotiinhan olinkin silloin juoksemassa.

"Jaa." Frank sanoi varsin epäuskoisena, ja näytti selvästi kaipaavan vielä tarkennusta. Mun piti miettiä, ymmärtäisikö se edes. Voisinko mä luottaa siihen. Me oltiin vain pussailtu ja tavattu muutaman kerran, ei se vielä oo luottamuksen merkki. Vaikka mä rakastin Frankia, mä en tiennyt tunsiko se niin vahvasti mua kohtaan.

"Kello oli jo sen verran paljon, että piti mennä kotiin." selitin jälleen todenmukaisesti. Jos olisin jäänyt vielä hetkeksikin, olisin pahimmassa tapauksessa tappanut Frankin. Ja mä en halunnut olla murhaaja.

"Onks sulla kotiintuloajat? Mä luulin että sä asut yksin…" Frank kysyi vieläkin epäuskoisempana kuin äsken. Musta varmaan huomasi, että nyt mä en kertonut kaikkea. Mutta mä en vain voinut, mun pitäisi ensin saavuttaa Frankin luottamus.

"Joo, on mulla kotiintuloajat, Mikey on musta vähän huolissaan jos liikun yöllä pitkin kaupunkia, luulee että meen jonnekin huumebileisiin." selittelin taas, ja taisin onnistua taas puhumaan totta. Frank katsoi mua jo vähän luottavamman näköisenä ja nyökkäsi mulle. Mä olin ilmeisesti selvinnyt pahimmasta.

  Tosin hetken kuluttua, muutaman pitkän ja ihanan suudelman jälkeen Frank hyvästeli mut ja lähti. Jätti mut yksin pysäkille vesisateeseen, joka oli tosta vaan alkanut, enkä mä ollut huomannut mitään. Kaikki katsoivat mua oudosti, vaikka tällä kertaa mä en edes suudellut kenenkään samaa sukupuolta olevan kanssa. Varmaan ne katsoivatkin juuri sen takia mua.

  Se sama bussi johon mun oli pitänyt mennä jo muutama tunti sitten, saapui viimein taas pysäkille. Se loiskautti vedet mun päälle ja pari pysäkillä olevaa nuorta nauroi mulle. Huusin niille muutaman "erittäin harkitusti" valitsemani kirosanan ja heti hiljenivät. Kiipesin bussiin sisälle ja vaelsin melkein taakse ikkunapaikalle istumaan. Huomasin, että takaa auto oli autio, jos mä en olisi ollut täällä. Siis ennen kuin se teiniporukka punkesi takapenkille. Ne osoitteli mua ja nauroi taas mulle. Ne oli ottanut muutama muutakin nuorta vielä mukaansa ja nyt ne huudatti musiikkia ja lauloivat mukana. Katsahdin ikkunasta ulos sateiseen ja ankeaan suurkaupungin maisemaan, jossa tuhannet ihmiset kävelivät ympäriinsä, tietoisina siitä, keitä ovat, ja mitä he tekevät. Mä en tiennyt, kuka mä olin, siis mä tiesin olevani Gerard Way, mutta kuka on Gerard Way, siitä mä en ollut niinkään varma. Enkä mä edes tiennyt, mitä mä oikeesti, kaikkein eniten halusin. Nyt halusin vain katsoa ikkunasta ulos ja nähdä määrätietoisia ihmisiä.

  Sen sijasta näin kuitenkin jotain aivan muuta. Näin valtavat määrät savua ja ihmiset juoksivat hädissään toisiaan päin. Kuulin bussin moottorin äänien yli ja seinien läpi kauhunhuutoja kuinka autot kolhivat toisiaan liikenneruuhkassa. Laukauksia kuului pelottavan usein. Luoti lensi muutaman metrin päässä edessäni olevasta ikkunasta. Säpsähdin, ja ihmiset bussissa alkoivat huutaa hysteerisesti. Kaikki yrittivät päästä ulos, hakkasivat nyrkeillään ikkunaan ja huusivat kuskille, joka kuitenkin pysyi tyynenä ja yritti väistellä ympäriinsä juoksevia ihmisiä. Teinit takapenkillä olivat onnistuneet nappaamaan jostain kainalosauvan ja hakkasivat epätoivoisina takaikkunaa rikki. Viimein ne saivatkin rikottua ikkunan ja joku niistä teineistä, huppariin ja pillifarkkuihin pukeutunut poika nousi seisomaan penkille ja loikkasi ketterästi ulos ikkunasta. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt, mikäli se elossa yritti selvitä, koska noin viiden sekunnin päästä kuului muutama laukaus, ja kundi lojui maassa raajat levällään ja huppari yltä päältä veressä. Mua puistatti. Äsken kundi oli vielä niin iloinen, eikä tiennyt että kuolisi hypätessään bussista jonkun hullun ampujan luoti rinnassaan. Ja vielä enemmän mua puistatti, kun näin Bobin katselevan merelle päin keskellä savupilveä.

  Mä nousin penkiltä itsevarmasti, ja lähdin kävelemään aivan bussin takaosaan, jossa teinit huusivat ja karjuivat takaikkunasta kurkistellen tappouhkauksia tähän mennessä tuntemattomalle ampujalle. Viittoilin käsilläni teinejä väistymään, ja ne katsoi mua ihmeissään. Kiipesin ikkunalle.

"Anna mennä jäbä, sä pystyt siihe, kosta tolle ampujalle!" joku tyttö sanoi kostonhimo äänessään, ja sanoista rohkaistuneena hyppäsin ikkunasta keskelle sekamelskaa.

 

 

13.

 

Tömähdin asfaltille ja kaaduin polvilleni maahan. Yritin nousta mahdollisimman nopeasti ylös, ettei muhun ehtisi osua, mikäli se hullu ampuja vielä olisi elossa. Katselin levottomana ympärilleni kun kävelin pitkin veristä asfalttia väistellen ihmisiä, eläviä ja kuolleita. Yritin nähdä Bobin, mutta väenpaljous häiritsi. En halunnut huutaa, herättäisin liikaa huomiota. Tosin, kuka täällä toisia ehtisikään katselemaan, kun ne juoksi jatkuvasti mua päin. En alkanut edes laskemaan, kuinka monta ihmistä mua päin juoksi, ja kuinka monta kertaa kaaduin, mun olisi nyt etsittävä Bob, ettei sille satu mitään. En oikein nyt vain ymmärtänyt itseäni, halusin pelastaa lähes tuntemattoman tyypin. Tosin, enhän mä kovin hyvin itseäni tuntenutkaan.

  Siinä samassa huomasin Bobin, kaiken ihmismassan keskeltä. Ei ihmiset eivät siis parveilleet sen ympärillä, vaan se oli ihmisjoukon seassa ja katsoi kahta palavaa tornia, joista nousi valtava, sakea savupilvi, jonka savu oli levinnyt tänne asti. Juoksin ihmisjoukkoa kohti. Tönin toisia vain päästäkseni Bobin luo. Kun olin enää muutaman askeleen päässä, luoti lensi taas aivan liian läheltä. Se osui vanhahkoon naiseen, joka kaatui maahan, ja ihmiset hädissään juoksivat taas ympäriinsä ja talloivat ruumiin kuvottavan näköiseksi. Nyt, kun ihmiset olivat juosseet peloissaan karkuun, pääsi vaivattomasti pelastamaan Bobin täältä.

"Gerard, mitä helvettiä sä täällä teet?!" se melkein ärjyi mulle, mutta huomasin kuinka sen silmät punotti.

"Mä aattelin…" aloitin, mutta vaihdoin sittenkin taktiikkaani. "Samaa vois sultakin kysyä!" huusin, että se kuulisi kaiken sen kirkunan yli mun kysymyksen. Pitkään Bob katsoi mua, aluksi hämmästyneenä, sitten vihoissaan, sitten viha vaihtui taas hämmästykseksi ja lopulta suruksi. Tajusin pitää turpani kerrankin kiinni ja menin Bobin luo ja laskin käteni sen olalle. Ensin se aikoi tyrkätä mun käden pois, mutta sitten se katsoikin vaan kauhuissaan liekehtiviin torneihin, joista toisesta romahti muutama ylintä kerrosta alas. Kuulin hillitöntä kirkumista ja itkua. Paloautoja ajeli ympäriinsä ainakin sata, ja palomiehet yrittivät sammuttaa paloa, mutta turhaan.

"Mun muutama serkkua oli tuolla töissä. Saattoi tossa just äsken tipahtaa maahan niin että veri roiskuu." Bob totesi alun tyynesti, ja lauseen lopetettua naurahti rennosti. Mä en tajunnut, miten se voi nauraa tällaisessa tilanteessa. No, sen pää ei varmaan ollut vielä mennyt pilalle lääkkeistä, kuten joillain meistä.

Me oltiin katsottu jo varmaan tunti niitä palavia torneja, jotka vaan luhistui ja luhistui. Paukauksia oli tullut pelottavan usein, mutta joku mun sisällä käski jäädä tänne Bobin seuraksi.

"Mun pitäisi varmaan mennä treenikämpälle pakkaamaan rummut kun… Öh… Tän takia mun pitää huomenna lähteä täältä takas Chicagoon." se sanoi vähän levottomana ja pyöritteli sormiaan hermostuneena. Nyökkäsin ja me lähdettiin etsimään jotain tyyppiä kuka kyytsäis meidät New Jerseyhyn.

 

Mä en osaa sanoa, kauanko me saatiin etsiä jotakuta, kuka veis meidät treenikämpälle, ja kauanko me siellä kyydissä istuttiin. Mutta nyt me oltiin parin korttelin päässä treenikämpästä, sen lähemmäs se ei meitä vienyt, mutta ei se niin paha matka enää ollut kävellä. Me käveltiin pimeällä kujalla. Taivas oli pilvinen, ja meitä valaisivat vain räpsivät katulamput ja muutamien ränsistyneiden kerrostalojen ikkunoista loistavat valot. Kujalla haisi vahvasti olut, kusi, jätteet ja pakokaasut, ja noiden hajujen yhdistelmä oli vähällä saada mut oksentamaan. Ja tällaisissa oloissa toiset vielä eli. Millaisiakohan ihmisiä täällä asui? Jotain alkoholiongelmaisia epätasaisia murhaajia, vaiko kenties raiskaajia tai narkomaaneja. Mä en ehtinyt sitä jäädä miettimään, koska säikähdin kolahdusta muutaman ison roskapöntön luota. Ihan hyvinhän se saattoi olla joku karkuteillä oleva kissa tai koira, tai kännispäissään riehuva tyyppi. Katsoin Bobia, joka vain käveli normaalisti, katsoen tosin jännittyneenä eteenpäin. Mua hermostutti.

"Tiedätkö sä mitä porukkaa täälläpäin asuu?" kysyin lähes kuiskaten, jos joku vaikka seurasi meitä. Tiesin olevani vainoharhainen, mutta ei sitä koskaan liian varovainen voinut olla.

"No vähän kaikenlaista väkeä täällä asuu, mutta ei ne viattomien kimppuun hyökkää." kuulin vastauksen Bobilta, ja oloni parani huomattavasti. "Ainakaan yleensä, tosin poikkeuksiakin on." se lisäsi, ja kylmät väreet kulkivat taas selkääni pitkin. Me käveltiin eteenpäin, treenikämppä näkyi jo, kun mut valtasi outo tunne. Mua janotti. Mä en halunnut vettä, mehua, kahvia tai olutta. Mä halusin verta. Katsoin ja haaveksivasti Bobin kaulaa, mutta yritin sinnikkäästi hillitä itseäni. Mä en saanut satuttaa mun kaveria. Bob katsoi mua vähän säikähtäneenä, kun se kuuli mun rohisevan hengityksen. Nopeutin tahallani hieman kävelyvauhtia, ettei se tajuaisi mua vampyyriksi.

  Nurkan takaa hyppäsi joku mustiin pukeutunut mies, jolla oli ase kädessä ja pipo peitti hänen kasvonsa. Kävelin miehen luo ja purin hänen kaulaansa. Tunsin kuinka herkullista, lämmintä verta valui suuhuni. Janoni ei sammunut millään. Join vaikka kuinka kauan, kunnes mies tuupertui maahan. Bob katsoi mua peloissaan.

"Mä… Mä… Tota…" yritin selitellä, mutta turhaan. Bob oli nähnyt kaiken.


14.

 

Mä katsoin Bobia ja pyörittelin sormiani. Bob katsoi mua ja oli aivan kauhuissaan.

"Mitä sä… Mikä juttu toi nyt hei oli?!" se kysyi järkyttyneenä vaikka mä tiesin tarkalleen, että se tiesi mun olevan vampyyri. Miksi sen oli sitten pakko vielä kiusata mua utelemalla sitä?

"Mä…" aloitin taas takeltelemaan sanoissani, mikä oli kylläkin jo aika itsestään selvää. "Älä kerro kellekään!" huusin ja lähdin juoksemaan pois Bobin luota. Pois täältä slummialueelta, kaikkien näiden murhaajien ja muiden hörhöjen ulottuvilta. Juoksin todella nopeasti, muutama kertaa oli jo lähellä, etten kaatunut, mutta mun oli pakko päästä piiloon, jos mun perässä juoksi jo joku vampyyrin tappo armeija. Kammoksuin jokaista pientäkin varjoa ja tuulenhenkäystä, kuitenkin joku ajaisi mua takaa. Jos joku saisi mut kiinni, se varmaan lävistäisi vaarnalla mun pienen mustan sydämeni. Mikäli mulla edes sydäntä enää oli, olinhan mä sentään julma, verta juova vampyyri kuka voisi satuttaa kavereitansakin. Ehkä joku tosiaan saisikin lävistää mun olemattoman sydämeni vaarnalla, etten mä satuttaisi ketään.

 

Istuin lahoilla portailla katoksen alla, suojassa sateelta. Olin kotipihallani. Kodinhan piti olla se paikka, jossa tuntis olonsa turvalliseksi. Mutta mä tunsin vain pelkoa. Jos mä satuttaisin jotakuta mun läheistä, en koskaan antais itselleni anteeksi. Kädessäni oli puukko. Tällä kertaa en kuitenkaan viillellyt rannettani, vaan vuolin vaarnaa. Mä en kyllä tajunnut, mitä järkeä vaarnan teossa oli, kun aseellakin saisi itsensä tapettua, samoin lääkkeillä, köydellä tai hyppäämällä katolta. Mun pää oli kyllä jo ihan sekaisin lääkkeistä ja oluesta, joita olin pitkin iltaa nauttinut. Oliko se mun keino muka tässäkin tilanteessa selvitä kaikesta? Sekoittaa päänsä aineilla ja seuraavana aamuna herätä kamalaan päänsärkyyn tästä rappusilta. Kai mä olin vaan liian heikko myöntämään, että mä tarvitsin apua. Tartuin taas pulloon ja kulautin loput oluesta kurkkuuni. Ja niin mä aloin pikkuhiljaa unohtaa kaiken.

  Mulla oli niin kamala olo. Oksetti, päätä särki ja tunsin itseni niin huonoksi. Oloa ei parantanut, että jostain talon takaa kuului soran rahinaa. Ääni tuntui kuuluvan koko ajan vain lähempää. Hermostuin ja pudotin olutpulloni portaille. Lasi särkyi ja kilisi. Nyt se mikä rahinan aiheutti, huomaisi mut ainakin. Pakotin itseni kuitenkin ajattelemaan, että ääni olisi vain tuuli. Hetken jo uskoinkin, mutta kun näin varjon ilmestyvän nurkan takaa, olin kaksi kertaa enemmän peloissani kuin äsken. Varjo läheni ja läheni, ja kohta mä näkisin kuka sieltä oli tulevinaan. Näin jo hahmon jalan. Miksi se käveli niin hitaasti?

  Se oli Bob, ja sillä oli pitkä ja terävä vaarna vasemmassa kädessään. Mun sydän hyppäsi kurkkuun. Näin kun muutama muutakin varjoa tuli vielä Bobin jälkeen. Oliko, sillä joku ihme armeija palkattu? Ei, siinä oli Mikey ja Ray, ja ne laahusti mua kohti murhanhimoiset katseet silmillään. Sydämeni taisi juuri lentää suuni kautta ulos ja tappaa aataminomenani. Mun bändi kaverini ja oma veljeni halusivat tappaa mut kenties? Tyypit lähestyivät mua ja olin aivan paniikissa. Sitten Frank juoksi nurkan takaa mun viereen. Se istui portaille mun viereen ja taputti mua olalle

"Älä pelkää rakas." se kuiskasi mun korvaan ja halasi mua. Se siveli toista kättään mun selkää vasten. Mua kutitti, mutta en voinut nauraa, olin liian peloissani. Ja liian hämilläni. Ensin toiset aikoo tappaa mut, ja sitten Frank tulee suojelemaan mua. Mä en aina oikeen tajunnut tätä elämää, mutta ei kai ollut tarkoituskaan.

"Sä oot tosi söpö. Sulla on ihanat silmät." Frank leperteli ja pyöritteli mun rasvaisia ja sotkuisia hiuksia sormissaan.

"Öh joo… Mäkin rakastan sua." sanoin tönkösti, en tässä nyt alkanut miettimään mitään kovin hempeitä kun mun kaverini olivat näköjään aikeissa tappaa mut. Frank ei suuttunut, vaikka mä en ollut sanonut mitään romanttista ja ylisiirappista, vaan se jatkoi mun silmien tuijottamista ja hymyili mulle. Mun oli vaikea enää hillitä uteliaisuuttani.

"Hei, etkö nää että noi tyypit yrittää luultavasti tappaa mut?" kysyin vähän peloissani ja tajusin, että nyt Frank tajuaisi, että olen vampyyri. Se kuitenkin vain katsoi mua tyynesti edelleen hymyillen. Oliko se ottanut kenties jotain, kun toi sen virne ei hyytynyt sitten millään? Frank nousi, käveli muutama askelta ja kumartui mun eteeni.

"Hyppää selkään!" se huikkasi naama vieläkin siinä samassa naurettavassa mutta söpössä virneessä. Mua vähän epäilytti. Jaksaisiko se todella kantaa mut? No, en jäänyt epäilemään, koska muut oli enää noin metrin päässä. Frank nousi reippaasti taas ylös, ja se pysyi pystyssä ja lähti juoksemaan. Meinasin pudota sen selästä muutamankin kerran, mutta se nappasi mun jaloista vaan tiukemmin kiinni ja jatkoi juoksemista. Muut jäi jälkeen, vaikkei Frank edes juossut erityisen nopeasti.

  Se juoksi ties kuinka pitkälle, ja kundit alkoi taas saavuttaa meitä, kun me oltiin varmaan noin kymmenen kilometrin päässä mun kodistani. Mä en kyllä ymmärrä, miten me kaikki oltiin puolessa tunnissa onnistuttu juoksemaan niin kauas, eikä mulla kyllä ollutkaan aikaa miettiä.

"Tehkää sille mitä haluutte." Frank sanoi ivallisesti ja pudotti mut perseelleni asfaltille. Kundit lähestyi mua vaarnat kädessä.

 

 

 

 

15.

 

Ne vaan lähestyi mua ja katsoi mua yhä murhaavammin. Ne nautti aina vaan enemmän kun mä kärsin. Tärisin. Ne lähestyi mua vaan vieläkin. Miten yhden helvetin vaarnan iskeminen voi kestää näin kauan?

Mua sattui ihan tajuttomasti kaikkialle. Puristin käsiäni tiukasti nyrkkiin, vaikka tiesin, ettei sä tätä tuskaa poistaisikaan. Huusin tuskasta. Huusin niin että kaikkialla kaikui. Olin myös puristanut silmäni tiukasti kiinni etten näkisi, miten veri pian roiskuisi mun pienestä olemattomasta sydämestä ympäri likaista asfalttia, joka oli täynnä kiinniliimaantuneita purukumeja ja joka haisi aivan palaneelta kumilta. Tajusin huutavani vielä kovempaa. Tai oikeastaan karjuin jo, mutta kukaan ei kuullut mua. Kukaan ei halunnut pelastaa mua kuolemalta. Ei ketään kiinnostanut tämmönen epämääräinen mukamas kovis ja sen lääkkeiden täyteinen elämä. Sitten, jostain, ihan äkkiarvaamatta, pullo lensi mua päähän.

Lasinen limupullo särkyi aurinkoiselle maantielle, jossa mä makasin kippurassa ja huusin kuin viimeistä päivää. Vaikka mä en saanutkaan silmiäni auki tähän aikaan aamusta, mä jotenkin arvasin, että kamalat määrät porukkaa oli kerääntynyt mun ympärille ja ne katsoi mua aivan silmät ymmällään. Kuulin naurunsekaisia äännähdyksiä ja mua alkoi vituttaa ihan suunnattomasti. Nousin maantieltä aivan kotini vierestä ja katselin ilkeästi nolouteni peittäen ympärilleni.

"No perkele tää mikää eläintarha oo! Menkää vittu muualle tuijottaa!" huusin ja puin nyrkkiäni hieman ylikierroksilla. Ne katsoi mua, nyt vielä paheksuvammin kuin äsken. Mä en välittänyt. Olin vaan saanut tarpeekseni. Huusin vielä muutamat tappouhkaukset naapureilleni ennen kuin palasin sisälle. On se kumma kun ei saa edes omalle pihalleen sammua. No, melkein omalle pihalleen, ilman että susta tehdään jonkunmoista psykopaattia. Tosin miten mä muka tästä vielä psykopaattisemmaksi voisin enää muuttua.

  Paiskasin oven kiinni ja näin ovessa olevasta pienestä ikkunasta, miten ihmiset palasivat takaisin koteihinsa kiihkeästi juoruillen, nauraen, takaisin viettämään normaalia elämää, joka oli mulle ihan vieras käsitys. Lähes juoksin, tietysti tyylikkäästi krapulassa horjuen, omaan huoneeseeni, joka oli varmaan ainoo paikka johon mulla oli enää lupaa mennä ilman että mut halutaan tappaa. Kaaduin sängylleni, mun ainoalle rentoutumispisteelle tässä maailmassa. Mä suljin silmäni, ja yritin kuvitella vain leijuvani pois. Mä halusin niin kovin pois keskeltä ikuista painajaista. Kun mä nukuin, näin aina painajaisia. Vaikka mä olin hereillä, silti mä näin samaa, kamalaa unta. No, joskushan mullekin koittaa ikuisen, onnellisen unen aika.

Mutta helppohan olikin keskittyä miettimään näitä mun "syvällisyyksiä", kun pihalla oli jo kamala mekastus käynnissä ja Mikey katsoi omassa huoneessaan, joka muuten oli mun huoneen vieressä, jotain poliisisarjaa. Pyssyn pauke kuului tännekin asti aivan liian kovaa. Pyssynpaukkeesta mulle tuli mieleen heti Bob, ja ne palavat tornit. Jos mäkin tekisin samoin kuin se ja lähtisin jonnekin? Ajatus houkutti mua aina siihen asti, kun tajusin, että mun olisi pakattava. Kyllä se muuten, mutta matkalaukkuni oli jossain riekaleina, viime loma kun ei sujunut erikoisen hyvin, huumekoira repi mun laukun kun se oli saanut tietää mun lääkevarastosta. Nousin kuitenkin sängystä ja hetken etsimisen jälkeen käteeni sattui nuhjuinen reppu. Se oli pieni mutta sai kelvata, jos mä jätän jotain turhia pois, kyllä kaikki tänne mahtuu. Niin aloin etsimään tarvittavia kamoja.

  Tongin sekaista huonettani ja vielä sekaisempia kaappeja, ja vastaani osui kaikenlaista turhaa romua. Heitin kuitenkin rojut vain lattialle ja jatkoin tarpeellisten tavaroiden etsimistä, mikä olikin varsin puuduttavaa hommaa. Mulla meni varmaan kolme kiloa pölyä keuhkoihin, mikäli sinne vaan niin paljon mahtui kaikkien tupakanhöyryjen seuraksi, mitä mulla kyllä oli keuhkoissa jo ihan tarpeeksi. No, helppohan sekin paska olisi lopettaa, jos vaan pokkaa olisi. Oikeesti mä olin heikko, säälittävä ihminen. Vaikka toiset luuli, että mä oon kovis ja tosi rankka, ja että mä en itke koskaan, oon oikeesti tosi herkkä. Oliko se muka jotenkin mageeta ryypätä ja käyttää aineita? Tai se että olis vampyyri? Okei, mä myönnän vielä vähän aikaa sitten haaveilleeni vampyyrina olosta, mutta ei tää kyllä mitään unelmaa ollut. Oliko mulla muka joskus ollut unelmia, oikeita sellaisia? Ja oliko muka mikään unelmaa tässä maailmassa? Bändi, Frank, tai mun perhe? Ei, koko niiltä piti saöata tätä kaikkea. Kertominen oli vaan jotain, mitä mä en koskaan ollut oppinut, enkä varmaan koskaan tulisikaan oppimaan. Ja enkä mä varmaan koskaan oppisi rakastamaan rehellisesti, niin että voisin luottaa toiseen ihan täysin.

Mun oli aika lähteä kokeilemaan onnellista elämää. Mä nostin viimeinkin pakatun laukkuni ja kävelin ulos auringon paisteeseen. No, tää paiste ei kärventäisi mua elävältä, niin mä päätin, ja jatkoin matkaani kohti tuntematonta.


16.



Mä olin peukku pystyssä ja reppu selässä tienhaarassa. En mä ollut pitkälle päässyt kun auto oli paskana ja ei jaksanut kävelläkään. Aurinko poltti mun selkää ja viheltelin lintujen viserryksen tahtiin. Koivujen siitepöly kutitti mun nenää ja autot vaan ajo mun ohi eikä kukaan kuitenkaan huolinut mua kyytiin. Leffoissa se oli niin helppoa, riittää et kävelee vähän aikaa peukku pystyssä ja joku kiva tyyppi nappaa jo kyytiin. Ja mua ohjaajat ei ees huomannut, kaikki vaa ajo kiireisesti ohi. Peukkuni alkoi jo puutua. Auringonpaistekin hiipui. Varmaan noin vartin kuluttua vaaleensininen, kauheesti savuttava lava-auto viimein saapui, ja näytti vilkulla aikovansa napata mut kyytiin. Jes, pääsis pois täältä, vihdoinkin. Kuski kurvasi melkein mun päälleni. Se avasi oven. Mä kiipesin auton nuhjuiselle ruskealle nahkapenkille ja nyökkäsin kuskille, joka painoi taas kaasun pohjaan.
"Olit sitten kyytiä vailla?" se kysyi vähän naurahtaen, mutta ilme melko vakaana. "Ei vaa jaksa olla paikalla aina." selitin ja yritin pysyä penkillä, koska auto tutisi niin pahasti huonosti päällystetyllä maantiellä. Toivottavasti tie kuitenkin paranisi lähempänä määränpäätäni, New Yorkia.
Matka sujui leppoisasti, kuuntelin radiosta vanhaa rock-musaa. Tai siis mun osalta ainakin, kuski soitteli hermostuneita puheluita ja vilkuili levottomana ympärilleen. Vähän väliä se selasi radiokanavia kuunnellakseen uutisia. No, eihän se mua haitannut. "Onks sulla siis kuin kiire, ja minne? Olis yks pieni keikka kaverin kaa New Jerseyn keskustas, menis vaa kakskyt minsaa. Sitä ei oikeen voi jättää välii..." kuski selitti ja räpelöi jälleen kännykkäänsä. Mä huomasin sen vast nyt puhuva aika vahvalla iltalian korostuksella. Nyökkäsin ja matka jatkui taas.
  Viimein me tultiin Jerseyhyn. Me ajettiin pankin eteen. Se tyyppi alkoi hakemaan autonlavalta peitteen alta kauheet kasat kaikkia tavaroita. Se laitto tavarat laukkuihin ja lähti sisälle. Lähes heti kun se oli menny sisälle ja joku toinen auto kurvauttanut pankin eteen, kauheet hälytykset laukesi ja raikui ympäriinsä. Mä näin kun poliisiauton vilkkuvat siniset valot lähestyi. Karkasin autosta ja juoksin johonkin rakennukseen piiloon. Katsoin tarkemmin ympärilleni. Olin jossain hampurilaisravintolassa. Ja silloin tajusin, munhan piti kertoo Frankille että olin lähdössä. Löysinkin onneksi yleisöpuhelimen, joten ainoa ongelma enään oli osata etsiä puhelinluettelosta oikea numero.

"Missä oletkaan I- kirjain. Jee, tossa I, missä Ie? Wuhuu, Iero.." mutisin itsekseni. Löysin Frankin nimen. Laitoin kolikon puhelimeen ja näppäilin numeron. "Vastaa jo!" kirosin jo ensimmäisen piippauksen jälkeen.

"Moi." ääni vastasi, ja mä tunnistin sen heti Frankiksi.

"Hei. Täällä on Gerard. Ajattelin et onks sul menoo? Oon tääl jossain hampurilaisel, jos haluisit tulla mun seuraks?" kysyin suoraan.

"Öö.. Missä sä oot? Siis siel hampurilaisella?" se kysyi vähän nolona.

"Tääl on joku pankki vieres.. Etköhän löydä, siin pankis on ryöstö käynnis ja kaikki poliisit on ainaki menos sinne." yritin selittää ihan liian nopeesti.

"Jaa sinne. Oon siel hetkessä. Moikka!" se siis ilmeisesti lupas tulla. Puhelimessa kuului vaan piippausta.

Muutaman minuutin kuluttua Frank istui mua vastapäätä ja söi, juustohampurilaista. Se ei saanut silmiään irti musta. Vaikka se vaikutti ujolta tyypiltä, se ei hävennyt tuijottaa mua. Olihan se aika outoa, kun selität miten yrität pankkiryöstäjän kyydillä päästä New Yorkiin, kun toinen vaan tuijottaa niin että kuola valuu.

"Ootko lähös täält? Miks?" se kysyi ja keskitty hetkeks katsomaan hampurilaistaan.

"Tääl alkaa vaa olla vähän tylsää. Oon siis kyllä takasinkin varmaan tulossa." tokaisin ja yritin luoda katsekontaktia.

"No, ennen ku meet, ni kerro mihin sä sillo yks ilta katosit?" Frak kysyi ja katsoi mua. Katsetta ei voinut vastustaa. Mun oli pakko kertoo.

"Tota.. Älä nyt säikähdä tai tolleen.. Mä aloin himoitsee sun vertas." kerroin ja mun olo helpottui. Tosin, mä en katsonut Frankiin, vaan join liian ison kulauksen colaa ja olin tukehtua. Frank vilkuili välillä pervosti ja sitten se taputti mua selkään.

"Jaa.. Vai että Gerard himoitsee.." Se sanoi muka salakähmäisesti, ja repi mua kädestä johonkin. Vessaan. Frank työnsi mut wc-koppiin ja suuteli mua. Eri tavalla kuin ennen. Intohimoisemmin. Se oli oikeestaan ihanaa. Mut se ei nyt sopinut tähän. "Mäkin himoitsen sua!" Se huohotti mun korvaan. Sitten se suuteli mua uudelleen. Uskaltauduin raottamaan vähän suutani. Frank työnsi heti kielensä mun suuhun. Se painoi mut lukittua ovea vasten ja kosketteli mua kaikkialta. Mulla tuli uusi ahaa-kokemus, kun jokin alhaalla heräsi. Nolostuin hieman, mutta Frank vain jatkoi suutelemista ja koskettelua. Sitä se ei näköjään häirinnyt. Se alkoi avaa mun takin vetskaria.

"Hei Frank!" yritin sanoa, mutta se oli jo ehtinyt repimään multa takin pois päältä. Sitten se lopetti. Se siirtyi kauemmas, irrottautui musta kokonaan. Se tuijotti mun kaulaa. Mä näin peilistä mun kaulan. Mulla oli kaulassa vieläkin se vampyyrin pureman jälki.

"Vai niin! Siks sä lähdet!" Frank raivosi mulle silmät kosteina ja läimäisi mua turpaan. "Sulla on joku toinenkin!" se huusi mulle täysillä ja lähti.

"Frank odota!" Huusin takaisin, niin kovaa kuin pystyin. Mut se ei kääntynyt enää kattomaa mua.

 

 

 

 

 

 

17.

 

Muutamia viikkoja myöhemmin ja muutamien satojen kilometrien päässä oleilen New Yorkin keskustassa nuhjuisessa hotellissa ensimmäistä viikkoa. Mä pakenin tänne heti kun olin saanut iskun kasvoihini. Se vaan oli jotain niin kamalaa. Miks se ei vaan voinut ottaa mua tosissaan kun sanoin olevani vampyyri? Se vaan otti sen leikkinä ja oli yrittänyt… Se oli jopa saattanut rakastaakin mua enkä mä ollut kertonut mitään silloin. Mutta miks se ei uskonut mua? Syyllisyys kalvoi mun nyt läpimätää sisintäni. Mua oksetti ja mä halusin pois. Kävelin vessaan ja nappasin kertakäyttöisen partaterän. Hivelin sitä sormenpäälläni hitaasti, aivan kuin nauttien tuskasta, niin kuin mä oikeastaan nautinkin. Siirsin terän hitaasti sormieni syleilystä ranteeni päälle. Viilsin ja näin kuinka veri vuosi mun ranteesta.

"Hei, mitä jos…?" aloitin vähän vapisevalla mutta samalla vähän pervolla äänellä ja naurahdin. Kumarruin ikään kuin suudellakseni rannettani. Nuolaisin. Imaisin verta. Imaisin omaa vertani. Se oli tavallaan aika kuvottavaa. Mutta silti ihanaa.

  Viilsin uudelleen, tällä kertaa syvemmän viillon. Join jälleen vereni. Janoni sammui pikkuhiljaa. Ihanaa kun lämmin, hieman karvas verenmaku täytti suuni. Nuolaisin vielä viimeisetkin veret ranteeni päältä. Piti osata kuitenkin lopettaa ajoissa. Tosin, olisi ihan mielenkiintoinen itsari, imeä itsensä kuiviin. No, mä kuitenkin halusin vielä yrittää.

  Oveen koputettiin. Kävelin varovasti ovelle pyyhe kiedottuna käteni ympärille. Avasin oven.

"Hyvää päivää. Tämä on huonesiivous." siivooja toivotti ja raahasi kömpelönnäköisen metallisen siivouskärrynsä sisälle pieneen hotellihuoneeseen. Laahustin parvekkeelle että olisin poissa siivoojan tieltä. En mä siellä mitään siivousta olisi tarvinnut, mutta kun sekin kaupan päälle tuli, niin mitäs siinä. Nojasin parvekkeen ruosteista kaidetta vasten ja katselin alas parkkipaikalle. Vaikka kello näytti jo puolta päivää, kukaan ei ollut vielä oikein hereillä. Sylkäisin alas parkkipaikalle. Viereiseltä parvekkeelta joku tyyppi yritti epätoivoisesti vakoilla tänne. Yritin kurkistaa takaisin, mutta kun nojasin kaiteeseen, meinasin jo keikahtaa parvekkeelta alas. Painuin takaisin sisälle ja istuin nojatuoliin. Avasin telkkarin, ja tietysti sieltä tuli taas kerran vain mainoksia. Niin nopeasti kuin olin telkkarin avannutkin, suljin sen myös. Istuin paikallani. Katselin huoneen kattoa jossa pieni tuuletin pyöri ympyrää ja humisi rauhoittavasti siivoojaan kolistellessa moppiensa kanssa. Hieroin kipeää rannettani. nostin hihan ylös. Ranteeni oli kamalassa kunnossa. Haavat olivat syvät ja näytti aivan kuin joku olisi tehnyt niiden päälle fritsuja. Siivooja yritti kurkkia nojatuolin korkean selkänojan takaa, mutta repäisin hihan takaisin alas ja keskityin taas tutkimaan tuulettimen toimintaa.

 

Muutaman tunnin kuluttua kun olin taas katselemassa telkkaria, tällä kertaa formulaa, josta en ollut edes kiinnostunut, oven luona kolisi taas kerran. Nousin tuoliltani ja laahustin ovelle. En osannut odottaa, kuka siellä tällä kertaa olisi. Tartuin ovenkahvaan ja väänsin sitä.

"Gerard!" Mikey hihkaisi ja halasi mua iloisesti, juuri sillä tavalla pikkuvelimäisesti.

"Ai moi. Miten sä mut täältä löysit? Enhän mä kertonut sulle mitään." kysyin vähintäänkin hämmästyneenä mutta samalla iloisena yllätysvierailusta.

"Sä olit niin monta kertaa ennenkin karannut tänne, että sen vähintään arvasikin jo." se virnisti mulle ja katseli ympärilleen tutkivasti. Se selvästi etsi mun lääkevarastoa tai jotain. Siirryin pois oven edestä ja kävelin minibaarin luo, jonne olin säilönyt mikrotettavia aterioita. Nappasin kahdenhengen annoksen spagettia ja lihapullia.

"Mitä sä muuten tällä kertaa teet täällä?" Mikey kysyi uteliaana mutta samalla edelleen jotain salaillen.

"Kotona oli tylsää." huikkasin takaisin tutkien spagetin lämmitysohjeita ja yrittäen saada mikroa toimimaan. Mikey hipsi mun luo ja katseli mikron nappuloita. Se nappasi aterian mun kädestäni ja laittoi mikroon. Se väänsi nappuloita ja saikin sen toimimaan. Kyllä vaan, töpseli oli ollut irti. Ai että tunsin itseni viisaaksi kun olin hakannut mikron suojalasin jo suunnilleen palasiksi.

"Hyvä että sä pärjäät täällä." se sanoi mulle ivallisesti. "Ja että vielä yksin."

"Jaa." totesin muka tyynesti vaikka mulla alkoi keittää jo yli. "Tiedätkös." aloitin pelottavan hitaasti. "Mä en kaipaa sun vittuiluas ja muka sääliäs nyt just." sanoin ärsyttävän rauhallisesti vaikka mä olin kaikkea muuta.

"Anteeks…" se mutisi mulle hiljaa. "Mä oon vaan niin onnellinen. Kato! Mä ja Alicia mentiin kihloihin!" se selitti ja näytti mulle vasemman käden nimettömässään olevaa sormusta.

"Onnee!" hihkaisin veljelleni. Olinhan mä iloinen, mutta en mä oikein voinut nauttia Frankin vuoksi.

"Miten sulla menee nää seurusteluasiat?" Mikey kysyi ihan tarkoituksellaankin härnäävästi.

"Noh, mulla oli yks. Se oli aivan ihana tyyppi. Kyllä me muutaman kerran ehdittiin tapaamaan, mutta sitten, se jätti mut. Kato, mulla on nenä vieläkin vähän murtunut tosta kohtaa kun sain vähän turpiini." selitin ja osoitin nenääni. Mikey katsoi kiinnostuneena ja naurahti vähän. Miten se voi nauraa tälle?

"Onks sulla kuvaa tai jotain?" se uteli kiinnostuneena. Käskin sitä ottamaan meidän spagettiateriat mikrosta sillä välin kun mä menisin etsimään kuvaa. Mulla oli se jossain kehyksissä, olin ihan varma. Tongin laukkuani. Heittelin tavaroita pitkin sänkyäni. Vaatteita lensi ympäriinsä. Spagetin tuoksu leijui nenääni. Viimein kuva osui käteeni. Juoksin Mikeyn luo, joka oli napannut pöydällä olevasta paketista meille jo kertakäyttöhaarukat. Se nappasi kuvan mun kädestäni. Näin sen ilmeen, ja miten sen naama kalpeni.

"Gerard, ootko sä homo?!" se kysyi ja tiputti valkoisella muovihaarukalla lävistetyn lihapullan hotellin vaalealle mattolattialle. Nyökkäsin. Mikey lähti järkyttyneenä pois.

 

 

                             

 

                               18.

Mä istuin varsin hämmentyneenä hotellihuoneiston keittiössä. Nousin pöydän äärestä niin nopeasti, että pieni hutera puutuoli kaatui lattialle. Puin nopeasti kuluneet lenkkarit jalkaani ja avasin epätoivoisesti oven kymmentä eri turvalukkoa, jotka menivät aina lukkoon kun oven laittoi kiinni.
"Helvetin turvalukko järjestelmä!" kirosin räplätessäni lukkoja. Kun viimeinenkin lukko oli auennut, potkaisin oven auki ja juoksin Mikeyn luo.
"Mikä sulle tuli?!" huusin sille ja se kääntyi katsomaan mua. Se käveli lähemmäs mun luo, ihan mun eteen ja katsoi mua vähän hämillään.
"Mä…" se aloitti vakavana. "En mä olisi saanut olla noin ilkeä." se jatkoi ja yritti kai pysyäkin vakavana, vaikka suupielet nykivätkin alaspäin.
"Miten niin ilkee?" mä kysyin aivan tahdottomasti.
"No älä väitä ettet sä tiedä mistään mitään." se jupisi mulle suu mutrussa. Mua hirvitti. Se oli siis loukannut mua, enkä mä ollut edes tajunnut sitä. Joku vanha pariskunta, joka käveli käsi kädessä käytävää pitkin, katsoi mua ja Mikeytä vähän paheksuen, ilmeisesti meillä oli siellä kiva huutokilpailu kesken. Olin aikeissa vastata, etten tiennytkään mistään mitään, muta se olisi ollut jo aivan liian tahditonta. Onneksi Mikey jatkoi sepostustaan.
"Mä oon vaan ylpee, että mun veli sentään kehtaa myöntää mulle jotain." se selitti ja halasi mua varsin pikkuvelimäisesti.
"En mä edes oikeestaan loukkaantunut. Saat anteeksi." sanoin hiljaa ja vastasin halaukseen.
"Mun tosin pitäisi mennä, lupasin käydä hakemassa Alician tässä piakkoin teatterilta. Näkyillään!" se kertoi ja lähti kävelemään ovea kohti. Vielä ennen kuin se astui ulos, se kääntyi vilkuttamaan mulle. Vilkutin takas ja suuntasin takaisin huoneistooni. Saavuin oveni eteen ja etsiskelin avaimia taskustani. Pyörittelin sormiani vaikka kuinka kauan housujeni taskuissa, mutta avaimia ei vain osunut käsiini. Voi ei. Olin unohtanut avaimet sisälle. Potkin ovea, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisikaan. Se sama vanha pariskunta, joka oli katsonut mua ja Mikeytä, tuijotti vieläkin mua ja he kuiskivat jotain keskenään. Kävelin heidän ohitseen vihaisesti ja etsin hotellin aulaan vievää käytävää. Katossa riippuvat kyltit olivat sekavia ja pölyisiä ja puolet olivat lähes pudonneet jo paikoiltaan. Juoksin tympääntyneenä ympäri hotellia, ennen kuin silmiini osui aula, pieni, kuten hyvin hotellin tyyppistä olikin. Aulassa oli muutama ruskeaa mokkanahkaista nojatuolia pöydän ympärillä, jossa oli pino sanoma- ja aikakauslehtiä. Nurkassa oli kaksi ovea, ja niiden yläpuolella hieman pölyinen kyltti, jossa ilmoitettiin, että ovet johtaisivat vessaan. Ikkunasta näkyi hotellin parkkipaikalle, jossa oli vähän päälle parikymmentä autoa ja muutama polkupyörää. Heti lähes oven vieressä oli tiski, jonka takana työntekijä touhotti papereiden kimpussa. Kävelin tiskin luo hitaasti laahustaen.
"Moi. Tarttisin apua. Kun tuota… Mun huoneiston avain on mun huoneessa." selitin virkailijalle joka katsoi mua vähän epäilevästi. Hitto kun ne ottaa taas ennakkoluuloja jo pelkän ulkonäön suhteen.
"Pyydämme teitä täyttämään ensin nämä paperit, jotta voimme varmistaa henkilöllisyytenne." se sanoi mitäänsanomattomasti, kuin joku robotti ja tunki mulle kamalat kasat jotain papereita ja kynän käteen. Tutkin papereita.
"Ei vittu, näissähän kysytään kaikki mahdollinen… Koko nimi, asuinpaikka, ammatti… Tä? Niiden tarvitsee kuulemma tietää tilinumeronikin?" kirosin itsekseni ja istahdin yhdelle mokkanahka nojatuolille täyttämään lappuja. Pyörittelin kynää sormissani miettiessäni henkilötietojani, samalla kun musta tuntui, että joku tuijotti mua. Katsahdin levottomana ympärilleni, mutten nähnyt kuitenkaan kenenkään tuijottavan mua. Jatkoin taas papereideni tutkimista.
"Hitto tää on niin vaikeeta taas näköjään vaan luovuttaa mulle avain. Luuleeko ne mua joksikin murhaajaksi tai pankkiryöstäjäks?" mutisin itsekseni ja taittelin paperin reunoja muistellessani kotiosoitettani. Musteenmaku täytti suuni, kun huomaamattani pureskelin virkailijan antamaa mustekynää. Sylkäisin vaivihkaa lattialle silloin kun kukaan ei katsonut.
Viimein kun olin saanut paperit täytettyä, lähdin takaisin virkailijan luo, jos vaikka saisin avaimen. Tiskin luona ei ollut ketään. Kilautin jotain ovikellon tapaista, jotta saisin virkailijan paikalle. Odotellessa katselin taas ympärilleni, ja ulkona autojen ja kuran keskellä näin varmasti jotain muuta, kuin mitä kuvittelin näkeväni. Siellä käveli Frank. Mun oli aivan pakko nähdä väärin. Miten ylipäätään kaikki löysi mut juuri tästä hotellista, New York oli sentään täynnä eri hotelleja, miten kaikki juuri tänne eksyi?
"Tervetuloa hotelli Isoon Omenaan. Miten voin auttaa teitä?" joku eri virkailija kysyi ärsyttävän teennäinen virnistys naamallaan.
"Saisikos nyt sen huoneistoni avaimet, tässä nää helvetin paperit." mumisin ja läimäisin paperit tiskille niin että muutama esitettä leijaili lattialle.
"Minkä huoneiston avaimia te tarvitsette?" se kysyi edelleen virnuillen.
"Huoneen 237." vastasin tylsistyneenä ja haukottelin kuuluvasti ja venyttelin leveästi, jotta virkailija huomaisi varmasti huonon palvelun.
"Odottakaa, katson paperinne." se vastasi ja selasi papereitani. "Etsin paperit, jotka kirjoititte hotelliin saapuessa ja varmistan tietojen yhtäläisyyden, odottakaa sen aikaa tässä."
Katselin ympärilleni ja etsin katseellani sitä, ketä nyt Frankiksi luulin. Se istui nojatuolissa ja luki sarjakuvia.
"Valitettavasti tietonne eivät täsmänneet." virkailija selitti mulle ja katsoi teennäisen anteekspyytävästi.

 

 

 

 

 

19.

 

Katsoin virkailijaa pitkän aikaa olettaen tietysti, että se oli tosiaan laskenut vaan leikkiä. Enhän mä oikeesti mitenkään ollut voinut jäädä ilman yösijaa, rahattomana (koska kaikki tavarani jäivät huoneistoon), ja tietysti vielä Frankin nähden, nyt sen olisikin hyvä irvailla mulle siitä kuinka luuseri olen.

"Anteeksi kuinka? Enkä muka pääse huoneeseeni?" kysyin ja yritin peittää lievän pelkoni naurahduksella, joka kuulosti aivan hirveältä.

"Valitettavasti tietonne eivät täsmänneet." virkailija toisti saman, minkä oli jo hetki sitten lausunutkin ja katsoi mua ikään kuin kaikki tietävästi.

"Mikä vittu tässä muka mättää? Mikä mun tiedoissa muka oli mennyt väärin?" urputin virkailijalle kädet puuskassa ja loin julman ja tappelunhaluisen katseen.

"Odottakaa hetkinen, tarkistan molemmat paperinne vielä kerran. Löytääkseni paperinne, tarvitsen nimenne." se selitti ja plarasi mapissaan olevia papereitaan ja huitoen hiuksia silmiltään.

"No olen kuule ihan Gerard Way, Gerard Arthur Way." vastasin närkästyneenä ja katselin ympärilleni. Joku nuori pariskunta ravasi hotellin ja pienen henkilöautonsa väliä kantaen suuria matkalaukkuja, muutama pikkulasta juoksi ympäri aulaa, ja Frank istui edelleen nojatuolissa sarjakuvia selaillen.

"Kyllä, tiedoissanne oli päässyt pieni virhe putkahtamaan." virkailija selitti mulle ja välttyäkseen mun raivoltani, se lähti takahuoneeseen, tietenkin taas tonkimaan jotain papereitaan. Kävelin vittuuntuneena pois tiskin luota. Lösähdin nojatuolille, mahdollisimman pimeään ja kaukaiseen nurkkaan ja etsin jonkun lehden, jottei mun tarvitsisi vain istua pönöttää. Lähdin jonkinlaista lehtihyllyä kohti ja nappasin puolihuolimattomasti käteeni eilisen sanomalehden. No, hyvä valinta, ainakin olisi tarpeeksi iso peittämään ruman naamani. istuin takaisin nojatuolille varjoisaan nurkkaan ja avasin lehden sarjakuvien kohdalta. Yritin lukea, mutta kirjaimet olivat vain sekavia kuvioita, enkä ymmärtänyt edes sitä sanomaa, mitä kuvat yrittivät mulle niin sanotusti välittää. Tungin lehden aivan silmieni eteen, jos vaikka muka näkisin paremmin. Sanomalehtipaperin ja musteen tuoksu tunkeutuivat nenääni ja mulla teki pahaa. Siirsin lehden kauemmas ja tuijotin vain lehdessä olevaa sääennustusta. Aurinkoista, siinä luvattiin. Ulkona oli rapaista ja vettä tihkutti. Mua vitutti ja mun sieluni huusi tuskasta. Mä en voinut hyväksyä sitä, että mä olisin tosiaan yksin, ilman rahaa tai mitään tärkeimpiä tavaroitakaan. En mä halunnut palata kotiinkaan, ei se tuntunut enää niinkään kodilta, kun olin sielläkin yksin, Mikey oli jatkuvasti Aliciansa kanssa, ja mulla ei ollut ketään. Nytkin Frank vain istuisi lukemassa sarjakuvia ja kikattaisi hurmaavasti nokkelille lausahduksille…

  Katsahdin lehteni takaa, mutta Frank ei istunutkaan siinä nojatuolilla, missä todellakin oletin sen olevan. No, eihän mua oikeesti edes kiinnostanut, kunhan vaan halusin varmistaa…

Kaivelin taskujani löytääkseni edes vähän rahaa housujeni taskusta. Jouduin kuitenkin varsin pian toteamaan, että olin todella ilman rahaa teljettynä ulos. Kävelin takaisin tiskin luo ja loin jo valmiiksi ilkeän katseen, jos se vaikka säästäisi mut muutamalta ääliöltä virnistykseltä.

"Tarttis lainata puhelinta." tiuskaisin vaalealle naisvirkailijalle lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän oli vastaamassa jotain, ennen kuin lisäsin "Joo ei oo rahaa, mut tää on nyt vitun tärkee puhelu."

"Me emme anna teidän soittaa tästä puhelimesta, mutta tuolla ruokasalin lähellä on yleisöpuhelin." virkailija opasti hennolla äänellä ja osoitti ylilaihalla kädellään kylttiä, jossa opastettiin ruokasalin luo. Luovutin ja kävelin takaisin nojatuolille sanomalehden luo. Kai tää oli ihan reilu järjestely, mä olin elänyt oman tahtoni mukaan, nyt ne tekisi miten huvittaa. Mä ilkeilin kaikille enkä kertonut niille mistään mitään, nyt oli niiden vuoro jättää mut ulkopuoliseksi. Kukaan ei koskaan rakastanutkaan mua. Enkä mäkään koskaan rakastanut ketään. En ainakaan enää.

  Oioin sanomalehteäni ja käänsin sivua viimeinkin. Alkoi tympiä lukea jo toistakymmenettä minuuttia politiikkasivuja ja katsella niiden rumien poliitikkojen kuvia. Käänsin urheilusivulle, vaikken koskaan ollutkaan kiinnostunut urheilusta.

"Moi." ääni sanoi ujosti ja hiljaa. Tunnistin sen kuitenkin oitis Frankiksi. Mitä asiaa sillä muka vielä olisi? Halusiko se vetää mua uudestaankin turpaan?

"Iltaa." vastasin kyllästyneenä ja esitin yhtäkkiä hyvin kiinnostunutta eilisen koripallo-ottelun tuloksista, vaikken mä kyllä oikeasti tiennyt koriksesta mitään.

"Mä vaan ajattelin… Että jos mä… Niinku et me… Öhh…" se mumisi mulle hermostuneesti mulle ja pyöritteli sormiaan vaivaantuneena lievää hymyä pidätellen. "Sillon kun me oltiin hampurilaisella pari viikkoa sitten… Mä… Sillon kun mä… Löin sua…" se jatkoi epäselvää muminaansa ja mä jo arvasin mitä se aikoi.

"Jaa, haluut vetää mua uudestaan turpiin. Kuule, jos sä sellasta aiot, niin ei sun tartte alkaa nöyristelemään tai mitään, läjäytät vaan lättyyn." selitin vihaisena mutta edelleen kyllästyneesti ja löin nyrkkini oikeaa kämmentäni vasten ikään kuin opastaen, miten se voisi lyödä mua uudelleen.

"Ei… En mä sitä. Mä vaan aattelin että jos niinkun… Mä vaan haluisin… Jos mä mitenkään saisin… Jos mä saisin anteeks." se selitti ääni väristen ja huomasin miten sen silmät oli vähän kostuneet. "Mutta ei sua taida kiinnostaa. Okei, mä tiedän, että oli väärin lyödä sua, mut oot säkin virheitä tehnyt." se lisäsi vielä ja sen ääni murtui täysin. Mulla oli tosiaan syyllinen olo, Frank siinä nyyhki hiljaa ja mä rypistelin sanomalehden kulmia.

"Mä… Tota…" yritin selitellä jotain ja lohduttaa Frankia. "Totta kai sä saat anteeks." lisäsin ja virnistin sille leveästi iskien samalla silmää, joka oli varmasti kyllä kamala näky. Frank katsoi mua, hymyili sitten itsekin ja istui mun polvelleni. Se painoi nenänsä ihan mun nenää vasten ja me hengitettiin ihan samaan tahtiin. Muut ehkä katsoi meitä paheksuen, ei se nyt juuri kiinnostanut.

"Kaikest tästä huolimatta mä rakastan sua. Kun mä olin erossa susta, mun elämä oli yhtä helvettiä. Mä en voinut puhua kellekään. Tuntui että mä räjähtäisin." Frank selitti vakavasti ja nosti hihaansa ja näytti mulle käsivartensa, joka oli täynnä syvännäköisiä naarmuja.

"Ei kai noi oo mun takia? Mullakin oli vaikeeta ilman sua." vastasin hennosti kuiskuttaen Frankille. Se katsoi mua vähän niin kuin odottaen jotain. "Ja mäkin rakastan sua. Ihan oikeesti, mä tarkotan tätä." lisäsin ja suutelin Frankia kaikkien ärsyttävien hotellivirkailijoiden katsellessa.

 

 

20.

 

Frank istu siinä mun sylissäni ja aivan mun naamani edessä. hetki oli kaunis ja hiljainen, ilkeät ja paheksuvat katseetkin olivat kaikonneet pikkuhiljaa. Joku hotellivirkailija tuli välillä tökkimään mua olkapäähän, mutten antanut sen häiritä. Miksi ne ei vaan voinut ymmärtää rakkautta?

"Mä järkkään sut sisälle sun huoneeseen." Frank sanoi ja hypähti pois sylistäni. Nousin ja lähdin sen perään. Se otti mua kädestä kiinni ja me käveltiin kohti vastaanotto tiskiä. Juuri ennen kuin puhuimme virkailijalle, Frank supatti mulle suunnitelman korvaani.

"Nyt on kuule niin että pitäisi vaan päästä sinne huoneeseen." totesin, kun se oli mulle niin opastanut.

"Tietonne ovat edelleen väärin. Ottakaa yhteyttä hotellin johtajaan, mikäli mielitte päästä sisään." virkailija seposti. Mulla alkoi keittää yli. Frank talutti mut vähän matkan päähän, seinää vasten ja alkoi suudella mua. Tän suunnitelman oli pakko onnistua.

  Frank kietoi kätensä tiukasti ympärilleni ja suuteli kiihkeästi. Olikin oikeen kunnon kielari. Frank ikään kuin  voihkaisi jotain aina suudelman välissä.

"Gerard… Ahh… Mä rakastan sua!" se lähes tulkoon huusi kiihkoissaan ja huomasin miten monet tuijotti meitä.

"Nii mäkin sua. Suutele mua!" vastasin Frankille, joka totteli käskyäni. Se alkoi laskemaan kättänsä etumukseni päälle, ja avasikin jo housujeni nappia, kun virkailija erotti meidät kovakouraisesti toisistamme ja katsoi tuimasti mutta samalla vähän pelokkaana ja hieman pahoinvoivan näköisenä.

"Menkää huoneeseenne, täällä emme tuollaista salli." se seposti meille moittivasti.

"No ei vaan pääse huoneeseen kun ei avainta saa…" Frank vihjasi puolestani. Virkailija pudisti päätään, joten Frank suuteli mua uudelleen, niin että muut varmaan näkisivätkin sen, että se oli kunnon kielari ja että mulla seisoi. Virkailija juoksi kiireesti vastaanotto tiskille ja hetken kuluttua hän jo palasikin avaimen kanssa luoksemme. Nappasin sen avaimen, tartuin Frankia kädestä ja kävelimme huoneelleni. Samettikankaalla päällystettyjä rautaportaita oli vähän vaikea juosta käsi kädessä. Muutamaan kertaan kaaduimme, mutta mukavat nauruthan siitä tulikin.

"Oli toi sun juones vaan aika tehokas." virnistin Frankille kun olimme kavunneet portaat ylös. Mietin hetken, ennen kuin tajusin, mihin suuntaan oli jatkettava. Kävelimme käytävää pitkin ja kuulimme ovien takaa huutoa, naurua, itkua, lisää huutoa ja epämääräistä melua, ehkä telkkarista tai radiosta. Vastaan tuli viimein ovi, jossa luki kultaisin numeroin "173". Tungin avaimen lukkoon, enkä voinut olla ajattelematta niin kutsuttua "avain-lukkoon" liikettä hieman kaksimielisesti. Naurahdin itsekseni ja Frank katsoi mua vähän kummastuneena. Ovi aukesi ja pääsimme sisälle. Kaikki oli juuri niin kuin se oli vielä äskenkin ollut. Mun ja Mikeyn spagettiannokset lojuivat pöydällä puoliksi syötyinä, mun laukussa olleet kamat lojuivat sikin sokin sänkyni ympärillä ja parvekkeen ovi repsotti aukinaisena ja heilahti tuulenpuuskasta. Frank tepsutteli ympäri huonettani, kohti keittiötä. Se näki pöydällä jotain, mikä sai sen järkyttymään, tai ainaki hämmentymään. Hetken aikaa se näytti aivan siltä, että sen pitäisi kysyä jotain, mutta kun kävelin sen taakse, Frank katsoi vuoroin muhun ja vuoroin valokuvakehykseen. Kun katsoi kehystä tarkemmin, huomasin, että siinä oli Frankin kuva. Se kuva, jonka olin näyttänyt Mikeylle. En keksinyt sanoja, joilla selittää Frankille, miksi mulla oli se kuva siinä. Totuuden kertominen oli mulle liian haastavaa. Ja se saisi vaan apineita, jos kertoisin, miten Mikey aluksi järkyttyikään kuvasta ja siitä, kun kerroin tästä suhteesta. Olin huono valehtelemaan, ainakin itselleni. Ne kaikki valheet, mitkä mä olin jättänyt kertomatta Frankille, satuttivat mua aina vaan enemmän, mitä enemmän mä niitä mietin. Toisinaan mä mietin, miksi mä vaan jatkoin tätä valehtelua, ei se ainakaan helpottanut mitään. Valheet vaan oli jotenkin niin kivoja ja käteviä, luontevamman oloisia, ainakin siihen asti, kunnes niistä jää kiinni.

"Myönnä pois, mä oon nii söpö ja komee ja kaunis ja ihana ja seksikäs etä sun oli pakko katella mun kuvaa kaikki nää päivät." Frank tivasi mulle ja nauroi samalla.

"Joo." vastasin, mutta nyt valehtelu saisi jäädä. Tai jos en voisi kertoa totuutta, kertoisin edes osan siitä. "Ja… Noh, mä kerroin Mikeylle meistä." lisäsin ja punastuin vähän. Frank pudisti päätään ja halasi mua lempeästi. Ei mitenkään intohimoisesti tällä kertaa, vaan romanttisesti.

"Sun kanssa oli muuten kiva pussailla siellä käytävällä." kuiskasin Frankin korvaan ja sain vastaukseksi suukon otsalle.

"Niin. Mutta hei, kuka se Mikey niinku on? Mä oon varma et mä oon kuullu siitä aikasemminkin. Oota nyt ku mä muistaisin vielä…" Frank selitti mulle ja näytti pohtivan ankarasti mumisten kaikkia mahdollisia sukulais- ja ystävyystermejä, ilmeisesti miettien Mikeytä.

"Mikey on mun pikkuveli." vastasin, ja silloin Frankilla välähti jotain mieleen.

"Ai se. Joo, se tuli tänään puhumaan mulle, oli kuulemma just tulossa sun luota. Se ei kehdannut sanoa kuulemma sulle, mutta se halusi että sä palaat kotiin." Frank selitti ikään kuin innoissaan kun sai toimia viestinviejänä. "Sillä oli kuulemma ikävä sua."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

21.

 

Kohotin kahvikupin huulilleni ja hörppäsin. Purskautin kuuman kahvin suustani.

"Mikey, ei kahvin kuulu olla näin kuumaa!" huusin veljelleni joka rupatteli Frankin kanssa keittiön pöytämme ääressä. Oli siis saapunut kotiin noin muutama tunti sitten, heti kun Frank oli kertonut, miten mua kaivattiin kotiin. Pyörittelin lusikkaa kahvikupissani ja yritin kuunnella mistä he oikein puhuivat. Mikey nauroi vähän väliä, ilmeisesti Frankille ja sen oudoille jutuille. Havahduin kun Frank selitti ja yritti olla nauramatta itseään hengiltä.

"Joo, me siis oltiin siellä hotellilla, sitte se virkailija ei päästänyt mua ja Gertsukkaa sisää millää. No me keksittii hei iha mahtava idea, niinku että…" Frank selitti ja innostui koko ajan vaa enemmän. Mä en todellakaan halunnut, että se käyttäis musta mitään iki-ihania lempinimiä joita se tiesi mun kuitenkin koko sydämestäni häpeävän. Ja jos se vielä kertoisi siitä meidän pikku hotellihomoilusta, niin ei kyllä kävisi. laitoin sormeni suun eteen, viittoilin Frankia olemaan hiljaa. Se ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi selittämistään.

"Joo, vähänkö se hotellityyppi kattoi meitä ku mä aloin…" Frank kertoi hullunkiilto silmissään ja leveä virne naamallaan. Tunsin itseni jo todellakin nolostuneeksi, vaikka se ei ei vielä edes ollut kertonut, mitä me oltiin tehty. Mutta jos Mikey tosiaan järkyttyi jo siitä kun kerroin olevani homo, niin se ei välttämättä haluaisi mitään kiihkeistä suutelukohtauksista keskellä hotellia kuulla.

"Hei, Frank, ootas, mulla on yks tärkee juttu!" huudahdin varsin kohteliaasti toisen selityksen päälle, juuri sopivalla hetkellä. Ne katsoi mua vähän oudosti.

"Mä kerron tän jutun ensin. Jooko Gertsa?" se sanoi katsahtaen Mikeyhyn joka selvästi odotti, että saisi kuulla mitä me tehtiin. Nappasin kuitenkin Frankia tatuoidusta käsivarresta ja talutin olkkariin, joka oli aivan keittiön vieressä. Suljin keittiön ja olkkarin välisen oven ja katsoin Frankia, joka katsoi mua vähän hämmästyneenä, silmät ymmyrkäisinä.

"Mä en vaan halua, että sä kerrot Mikeylle kaiken, mitä me ollaan tehty." selitin vähän hermostuneena ja odotin vaan sitä, että se räjähtäisi ja huutaisi mulle siitä, miten ilkeä mä olin kun en antanutkaan sen kertoa miten mahtavaa mun kanssa olikaan suudella.

"Okei. Miks et?" se sanoi hiljaa ja kysyi sitten reippaasti tietysti syytäkin vielä. Mun oli kai pakko lisätä vähän sen paineita tästä meidän jutusta.

"No… Mun ehkä olis pitänyt kertoa tää jo aiemmin. Tai ehkä mun olis pitäny jättää kokonaan sanomatta tää, en tiiä. Mutta, kun mä olin siellä hotellilla, vähän ennen sun tuloas, Mikey kävi mun luona, sä vissiin näitkin kun se tuli. Niin joo, sehän laitto sut viestinviejäks. No joo, sillon ku Mikey kävi siel mun luona, nii mä jostain syystä kerroin sille meistä. No se ei oikee tajunnu, ja se vähä niinku järkytty siitä. Mut kyl se on sit kumminki sen mielest okei, et me ollaa yhessä." selitin ja huidoin samalla käsilläni sinne tänne. Tuli pitkä tukala hiljaisuus. Kuului vaan se kun Mikey ryysti kahvia toisessa huoneessa. Mä vaan toivon, ettei se ollut kuullut meidän keskustelua. Jos mä olinkin vaikka selittänyt jotain väärin. Jos sen mielestä tää ei ollutkana okei. Nielaisin hermostuneesti.

"Öö…" Frank aloitti ja katsoi mua epäuskoisesti, tietämättä mitä sanoa. "Joo. En kerro." se vastasi hiljaa ja suuntasi takaisin kohti keittiötä. Mä seurasin sitä. Avasin oven ja katsahdin varovasti Mikeytä, joka kaatoi itselleen lisää kahvia ja oli kaivanut kaapista jonkinlaisen kuivakakun. Istuin takaisin pöydän ääreen, samoin Frank. Istuin Mikeytä vastapäätä ja se oli vähän vaisun oloinen. Aivan kuten Frank oli myöskin hiljaa. Ja mä. Tää merkitsi vaan sitä, että Fran oli loukkaantunut, ja että Mikey oli kuullut mun ja Frankin keskustelun. Miksi tän piti taas mennä niin väärin. Just kun luulin, että olis ollu vaan kiva palata, niin se olikin ollut vaan virhe. Ja jos kävikin vaikka niin, etten saanut yöllä unta, saatoin olla hyökkäämässä jonkun kimppuun. Bob oli nähnyt jo ihan tarpeeks. Jos se on kertonut Mikeylle. Ja se on sitten kertonut Frankille. Ja sitten ne aikoo viimeinkin tappaa mut. Mieluummin tosin senkin tekisin oman käden kautta, mutta minkäs teet jos toiset tulee sut tappaneeks.

"Kiitti Mikey, keitit tosi hyvää kahvia." mumisin hiljaa ja nousin tuoliltani. Kävelin hitaasti laahustaen omaan huoneeseeni. Frank ei seurannut mua sinne. Ehkä se oli niin järkyttynyt siitä, etten mä mikään täydellinen ihminen ollutkaan. Kasa paskaa vaan. Frank rakas ei vaan koskaan voinut tajuta sitä. Sääli sinänsä, koska sillä nyt olisi mahdollisuuksiakin vaikka kuinka. Se oli kiva, ihana, osasi soittaa kitaraa tosi hyvin ja kaikkea mahdollista. Mä olin vaan ihmisten tiellä, pilaamassa niiden päivät, joista ne oli suunniteluut jotain niin ihanaa ja täydellistä.

Avasin huoneeni oven. Huone oli juuri samassa kunnossa kuin se oli ollut ennen lähtöäni. Olin jättänyt matkalaukkuni eteiseen. ehkä mun pitäisi käydä hakemassa se. En kuitenkaan jaksanut. Istuin sängylleni ja tongin yöpöytäni laatikoita. Mua hermostutti. Mä olin ihan varma, että pillerien oli pakko olla täällä jossain. Avasin laatikon. Siellä ei ollut muuta kuin  muutama cd-levy ja valokuvakansio. Toisesta laatikosta löytyi sarjakuvia ja muutama cd-levyä lisää. Nousin turhaantuneena sängyltä ja tongin kirjoituspöytäni laatikot, jotka aivan loistivat tyhjyydellään, samoin sänkyni allakaan ei ollut muuta kuin likaisia vaatteita, joita en koskaan jaksanut pestä. Kaivoin ne pois sänkyni alta ja olin tunkemassa takaisin vaatekaappiin, siivosin, vaikkei mua huvittanut, mutta pakko mun oli jotain tehdä, että tietäisin olevani vielä elossa. Vaatekaapista mun eteeni putosi muutama paitaa, jotka olin vaan mytännyt kaappiin. Sitten, maailmani pelastui, ainakin hetkellisesti, kun löysin lattialle kierähtäneen pilleripurkin viimeinkin. Nostin sen lattialta ja kumartuessani selkäni rusahti ikävästi. Istuin huoneeni pimeimpään nurkkaan ja avasin purkin korkkia. Kuulin askelia. En piilottanut purkkia. Kai se olis okei, jos joku sais tietää mun ongelmista viimeinkin. Näin, miten ovenkahva painautui alas. Ovi aukesi. Sain purkin korkin irrotettua. Kaadoin pillereitä käteeni. Frank astui sisään. Se nappasi pillerit mun kädestäni ja heitti pois mun kädestäni jonnekin päin seinää. Läpinäkyviä tummanruskeita lasinsiruja putosi lattialle vähän matkan päähän musta. Frank istui viereeni ja kietoi kätensä olkani taakse.

"Miks sä teet tätä?" se kysyi multa peloissaan ja samalla huolissaan katsoen mua syvälle silmiini. Tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Pyyhin sen nopeasti kämmeneeni ja yritin välttää katsekontaktia Frankin kanssa.

"En mä tiiä." vastasin ja kohautin olkiani, ihan niin kuin mun elämä olis ollut vaan yhdentekevää. No siltä musta ainakin tuntui, etten mä enää mitään voinut saavuttaa. "Mä en jaksa jatkaa enää." lisäsin vielä ja painoin pääni Frankia vasten ja itkin suuria, suolaisia kyyneleitä.

"Kyllä sä jaksat. Mä uskon suhun." Frank sanoi ja silitti mun hiuksiani. "Kylä sä selviit. Mä tiedän sen."


22.

 

Nyyhkytin yhä hiljaa Frankin olkaa vasten. Tunsin sormen pyyhkivän kyyneleitä poskeltani.

”Nyt me hankitaan sulle apua.” hän sanoi mulle päättäväisesti ja etsi jo kännykästään ilmeisesti jotain vieroitushoitopalvelun numeroa. ”Tietääks Mikey sun ongelmistas?”

”Kyllä se kai jonkun verran, mut ei se kaikkee tiedä.” vastasin todenmukaisesti ja noukin pillereitä lattialta. ”Ei sille nyt voi kertoo, se lähti käymään kaupungilla.” lisäsin vielä ja keräsin viimeisiä pillereitä kirjoituspöytäni alta. Kun nousin pois pöydän alta, kolautin pääni ja kirosin ääneen Frankin näpytellessä kännykkäänsä. Hatken kuluttua kuuluikin jo kännykän piippaus, ilmeisesti hän oli saanut jo vastauksen.

”Joo, ne ehkä alottaa jonku vierotushoidon sun kanssas. Mut sä siis sanoit, et Mikey lähti kaupungille? Et me ollaa tääl siis ihan kahestaa?” Frank kysyi innostuneena muhun ja virnisti. Nyökkäsin päätäni ja katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli pilven takana piilossa ja tuuli heilutti puita.

Kuulin takaani askelien ääniä ja hihittelyä. En ehtinyt edes arvata, että Frank siellä olisi jälleen suunnitellut jotain, ennen kuin mut oli jo kaadettu sängylle ja olin tiukasti puristuksessa toisen syleilyssä. Suutelimme kiihkeästi, ja onnellisina toistemme seurasta. Käteni hapuilivat pitkin Frankin vartaloa, joka oli päälläni. Hän pyöritteli lantiotaan omaa lantiotani vasten ja naurahdin. Huomasin, miten hän naurahdukseni jälkeen rupesi hieman kovakouraisemmaksi. Ei siis huonossa mielessä, suuteli intohimoisemmin, kopeloi mua joka paikasta ynnä muuta. Nousin pois Frankin alta ja siirryin istumaan hänen päälleen hajareisin. Tartuin valkoiseen t-paitaan, joka oli hänen yllään ja kiskaisin sen nopeasti pois. Katsoin Frankin upeaa ylävartaloa, joka oli nyt paljaana silmieni edessä. Tatuointeja oli siellä täällä, pitkin koko Frankiani. Hän näpersi mun vyöni soljen kimpussa innostuneena, mun hivellessä kädellä hänen vatsaansa. Riisuin paidan päältäni ja kumarruin suutelemaan kiihkeästi mehukkaita huulia, jotka vastasivat suudelmaani oitis.

Suutelimme ja fritsutimme pitkään. Sitten Frank irrottautui suudelmasta ja avasi vyöni. sitten hän kävi käsiksi housuihini. Hän sai napin auki ja oli jo aivan innoissaan, aivan kuin joku pikkulapsi jouluna. Hän kiskoi farkkujani alemmas ja alemmas.

”Gerard! Mitä sä…?!” kuulin äänen. Säpsähdin ja kaunis hetki särkyi. Ääni kuului ovelta. Nousin varovasti, ja näin Mikeyn katsovan mua säikähtäneenä. Frank suuteli yhä kaulaani, eikä eds välittänyt siitä, että täällähän oli yleisöäkin.

”Moi Mikey!” vastasin ja yritin peitellä nolouttani silittelemällä Frankin hiuksia. Hän nousi sylistäni.

”Juu moro.” hän huikkasi veikeästi ja kutitteli mun selkääni. Yritin pidätellä naurunsekaisia huokauksiani, ja kieltämättä se oli hivenen vaikeaa.

”Joo, mä tota…” Mikey selitteli meille nolona ja puristi ovenkahvaa ”Joo, teillä tais olla tässä jotai tärkeempää keske. Anteeks ku häiritsin.” hän jatkoi ja sulki oven nopeasti.

Frank jatkoi mun suutelemistani. Mulla oli kuitenkin mennyt fiilikset ihan täysin. Hän ei näyttänyt välittäneen, vaikka Mikey oli nähnyt meidät suutelemassa. Ja se oli vielä vähän enemmänkin kuin suutelua. Jos se vaikka luuli että me aiottiin, tiedäthän, harrastaa seksiä. Ja nyt kun tarkemmin miettii, niin niinhän me varmaan aiottiinkin, ellei eräs iki-ihana pikkuveljeni ollut tullut paikalle. No, ehkä se oli toisaalta hyväkin, enhän mä ollut varma, olinko mä valmis vielä ihan siihen.

”Hei sori, mä en nyt enää pääse fiiliksiin ku toi Mikey yllätti meijät.” selitin rehellisesti ja toivoin, ettei se muistaisi, mitä mä selitin sille siitä, miten Mikey oli järkyttynyt kun kerroin homoudestani. ”Ehkä sun olis parempi mennä kotiin, kun must tuntuu että toi nyt vähän järkyttyi. Mut mä puhun sille. Äläkä sä huoli, mä en jätä sua, vaikka muut ei iha helpolla mun homoutta hyväksyis.” tarkensin tilannetta vielä, kun puin paitaa takaisin päälleni. Frank puki nopeasti päälleen ja lähti, hyvästeltyään mut ensin muutamalla suudelmalla vielä.

 

Istuin Mikeyn vieressä olkkarin sohvalla. Me katsottiin telkkaria, piinaava hiljaisuus välissämme. Kuulin yskäisyn. Ja toisenkin. Se ei ollut oikeaa yskää, vaan hermostuneisuutta. Mä tiesin, mikä hänen mieltään nyt kiusasi. Mutta miten mä osaisin siitä mainita hienotunteisesti. Hieroin niskaani Frankin tekemän fritsun kohdalta, jos se saisi vaikka jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. Mikey hyräili hiljaa paikallaan ja katsoi telkkaria, katsomatta kuitenkaan. Mua ärsytti jo todella.

”Onks kaikki okei?” kysyin varovasti ja katsoin häntä suoraan silmiin.

”Toki.” hän vastasi jäykästi ja huomasin, että jotain se salaili.

”Anna ku mä arvaan. Sua mietityttää se mun ja Frankin homma?” kysäisin melko tylysti töksäyttäen. Mikey katsoi mua hämmentyneenä, silmät pyöreinä. Hän ei vastannut aluksi mitään, näytti vain miettivän.

”Joo.” hän hetken mietittyään vastasi ja katsoi edelleen lasittuneena telkkaria, josta tuli juuri jotain dokumenttia silkkitoukista. Mä tiesin, ettei häntä kiinnostanut, se vaan halusi esittää välinpitämätöntä.

”No, tehään tää yksinkertaseks, sanon nyt tän ihan suoraan, en jaksa alkaa kaartelee ja kiertelee mitään.” aloitin ja Mikeyn mielenkiinto heräsi, päättelin sen, kun hän kerrankin katsoi mua, eikä toukanpoikasia. ”Mä en oo tehny vielä sitä Frankin kanssa, mutta ehkä oltais tehty, jos sä et olis tullu. Mut mä en oo iha varma, olisinks mä viel ollu valmis, joten en syytä sua siitä, et sä tulit sinne. Toi ei ollu siis mikään juttu et toinen olis pakottanu, sä varmaan tiedät, et mä ihan oikeest rakastan Frankii ja se rakastaa mua. Anteeks, ku mä en oo aiemmin kertonu täst mun homoudesta, mut mä vast niin äskettäin oon itekkin sen alkanu tajuumaan. Ja anteeks, jos loukkaannuit jostain.” selitin pitkään ja varsin perinpohjaisesti.

”Okei.” Mikey sanoa töksäytti mulle varsin ymmärtäväisesti, mutta vieläkin hämmästyneenä. ”Mut mä haluun sun tietävän, et mä oon tosi onnellinen siitä, et sulla on Frank. Joku syy sulla olla tuhoomatta omaa elämääs.” hän lisäsi vielä ja hymyili vaisusti mulle.

”Miten niin joku syy olla tuhoomatta elämääni?” kysyin uteliaasti ja mieleeni tuli toki heti ensin minä ja pieni vampyyriongelmani. Jos se ei mulle muka vaikeuksia tuottanut niin mikä sitten?

”No hyvä että sä jaksat toisen vuoks elää. Niin se mullakin oli. Mutta… Nykyään Alicia on jotenkin outo. Tuntuu, ettei se kertois mulle just mitään. Jos me tavataan, niin se on vaan hiljaa ja nyökyttelee mulle.” hän selitti ja painoi molemmat kätensä silmilleen.

”Voi sua. No mut mä oon sun tukenas. Ainaki yritän olla.” rohkaisin veljeäni ja taputin selälle hellästi. Katseeni ajautui hänen käteensä, johon hän nojasi päätään. Hiha oli valunut alemmas, ja kädessä oli rivi syvän näköisiä arpia.